Lähes 30 vuotta merenkulkualalla toiminut laivan kapteeni Henrik Andersson on viihtynyt Eckerö Linen palveluksessa jo vuosikymmeniä. Nyt hän kertoo, millaista on työskennellä merillä viikkokausia ja huolehtia siitä, että laiva pysyy aikataulussa säässä kuin säässä.
Mainos: Eckerö Line
Lokit kaartelevat laivan yllä. Alapuolella kävelee huomioliiveihin pukeutuneita ihmisiä, joilla on kypärä päässä. Hetken päästä joku heittää köyden laiturille. Eckerö Linen Finbo Cargo -rahtilaiva on juuri saapunut perille Vuosaaren satamaan. Kapteeni Henrik Andersson, 49, seisoo ohjaamossa, josta käsin hän ajaa manuaalisesti lähes 200 metriä pitkän laivan satamaan. Niin hän tekee useimmiten kuusi kertaa päivässä. Tämä tarkoittaa kolmea satamakäyntiä sekä Vuosaaressa että Tallinnan Muugassa.
Toisin kuin maakrapu voisi kuvitella, kapteenia ei koskaan kyllästytä. Kiinnostus ja motivaatio pysyy yllä, koska työ vaatii jatkuvaa huomiota ja tarkkuutta.
– Koko ajan on oltava keskittynyt ja miettiä, että kaikki menee nappiin. On seurattava tiiviisti sääennusteita, muita aluksia ja sitä, että pysymme aikataulussa.
Aikataulussa Finbo Cargo on myös tänään. Aamupäivälähdön aikana kyytiin saapuu sekä rahtikuskeja että yksityisautoilijoita. Alle kolmessa tunnissa kaikki ajavat laivasta pois, ja seuraavat saapuvat tilalle. Kahvilassa tai hytissä istuva automatkustaja kokee matkan vääjäämättä eri tavalla kuin komentosillalla päivystävä kapteeni, jolle laiva on kuin toinen koti. Se tarkoittaa pitkiä työvuoroja ja -viikkoja laivalla, mutta toisaalta myös viikkojen lomia. Anderssonin kohdalla vapaa-aika kuluu usein mökillä Tammisaaren saaristomaisemissa.
– Veneilyä en sentään harrasta. Tämä laivalla ajelu riittää hyvin, kapteeni nauraa.
Isän jalanjäljissä laivan kapteeniksi
Aurinkoisena kesäpäivänä laivan kannella seisoessa on helppo unohtaa, että merenkäynti ei ole aina pelkkää poutaa. Pimeys ja kylmyys tuovat mukanaan omat haasteensa. 1990-luvulta lähtien merenkulkualalla työskennellyt Andersson tuntee Suomen vuodenajat ja merisään vaihtelut yhtä tarkasti kuin hänen isänsä ja isänisänsä, jotka työskentelivät niin ikään koko ikänsä merillä.
– Tämä työ on ihan verissä. Pääsin isän mukana rahtilaivoille jo pikkupoikana. Isäni on jo yli 90-vuotias, mutta hän seuraa edelleen sitä, millainen sää on Suomenlahdella. Keskustelemme usein merenkulkubisneksestä ja teknologiaan liittyvistä asioista.
Silloin kun Anderssonin isä aloitteli uraansa, internet-yhteydet, Teams-kokoukset tai matkapuhelimet olivat vasta kaukana tulevaisuudessa. Satamakäynnit saattoivat kestää viikon, eikä yhteydenpito omaan perheeseen aina ollut helppoa. Nykyajan kapteenit voivat olla läheisiinsä yhteydessä päivittäin. Satamakäynnitkin ovat yleensä usein vain muutaman tunnin mittaisia. Kaikki on tarkkaan aikataulutettua, toisin kuin ennen vanhaan.
Ennen kuin Finbo Cargo saapuu Muugan päätyyn, Andersson esittelee oman hyttinsä ja työhuoneensa, joka muistuttaa kenen tahansa toimistotyöläisen istumapistettä. Lähinnä olosuhteet, maisemat ja miehistö muistuttavat siitä, missä ollaan. Kapteenilla ei ole maihin asiaa ennen kuin vapaat alkavat. Aika kuluu merellä yllättävän vikkelästi, olipa töissä tai ei.
Vaikka kapteenilla on lopulta päävastuu matkan sujuvuudesta, jokaisella miehistön jäsenellä on laivassa oleellinen rooli. Turvallisuusasiat ovat kaikille yhtä tärkeitä. Pitkään Eckerö Linen palveluksessa viihtynyt Andersson antaa kehuja Finbo Cargo -laivan kollegoilleen, joiden seurassa hän on viettänyt aikaa käytännössä siitä lähtien, kun liikennöinti Vuosaaren ja Muugan välillä vuonna 2019 alkoi.
–Tässä laivassa on todella hyvä työilmapiiri ja henki. Harvoin näkee vastaavaa. Rauhallinen ympäristö on myös asiakkaille mieluisa etu.
Hylkeitä horisontissa
Rauhallista on myös komentosillalla. Juuri ennen Muugan satama-allasta meren pintaan kuitenkin ilmestyy jotain, mikä saa kapteenin kaivamaan kiikarit esiin. Aaltojen välistä putkahtaa esille hylje, joka käy näyttäytymässä ja sukeltaa takaisin pinnan alle ennen kuin kukaan edes tajuaa. Hylkeitä näkyy sekä Viron että Vuosaaren edustalla erityisesti kesäaikaan.
Andersson on tottunut luontoelämyksiin, jotka näkyvät ”brygalta” eli komentosillalta käsin katsottuna kuin elokuvissa. Ikkunoista avautuu muuttuva horisontti, joka elää koko ajan. Niin elää myös ohjaamon tutkakuva, jonka avulla on osattava suunnistaa silloinkin, kun ulkona on pilkkopimeää ja näkyvyys on nolla. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen päivä, sillä Viron päädyssä on yhtä kaunis päivä kuin Vuosaaressa.
Ennen kuin Andersson lähtee lounastauolle, hän kertoo merellä sattuneen muiston, jota on vaikeaa kuunnella pokerinaamalla. Kerran Finbo Cargo -laivaan saapui koulutuskurssilla olleita henkilöitä, jotka yliperämiehen oli tarkoitus ohjata infokioskin eteen ja siitä kapteenin pakeille. Asia kuitenkin unohtui. Laivan käytävillä kulkenut Andersson mietti, mistä hän löytäisi oikeat ihmiset.
– Yliperämies sanoi minulle, että hän tunnistaa kyllä porukan. Kävelimme kahvilaan ja hän osoitti minulle, että siellä nämä kurssilaiset istuvat. Esittelin itseni ja olin tarjoamassa ruokaakin, mutta sitten selvisi, että kyse olikin ihan tavallisista matkustajista. He olivat kyllä hyvin iloisia siitä, kun kapteeni kävi tervehtimässä. Oikeat henkilöt löytyivät sitten vähän myöhemmin, Andersson hymyilee.
