Vuosaaressa nuoruutensa viettänyt graafisen alan yrittäjä Severi Romsi muutti takaisin Itä-Helsinkiin monen vuoden tauon jälkeen. Uusi koti löytyi viime syksynä Vartiokylästä.

Poro. Se oli nimi, jolla torniolaista pikkupoikaa kutsuttiin ensimmäisinä koulupäivinä Helsingissä. Severi Romsi ei ollut enää 60 oppilaan koulussa Lapissa vaan satojen koululaisten täyttämässä rakennuksessa, jossa pohjoisessa varttunut reppukansalainen erottui joukosta heti, kun avasi suunsa. Äitinsä kanssa Etelä-Suomeen muuttaneelle pojalle uusi arki toi mukanaan paljon pureskeltavaa. Muutos oli raju. Niin raju, ettei Romsille jäänyt muita vaihtoehtoja kuin opetella paikallinen puhetyyli mahdollisimman rivakkaan tahtiin.

– Opettelin viikossa puhumaan kuin stadilaiset, Romsi, 36, kertoo.

Poroksi haukkuminen loppui siihen paikkaan, ja pian pohjoisen pojan tunsi suunnilleen koko Pohjois-Haagan ala-aste. Sellainen Romsi on ollut lapsesta saakka. Hän on mennyt uusiin paikkoihin tuntematta ketään ja lähtenyt pois kaverikatraan ympäröimänä. Niin kävi myös Kruununhaan yläasteella.

Musiikkipainotteisessa huipputason koulussa sai kavereita, jotka asuivat kodeissa, joiden olohuone oli samankokoinen kuin koko asunto, jonka Romsi jakoi äitinsä kanssa Vuosaaressa. Oli päiviä, jolloin poika vietti aikaa ystävän Kaivopuiston-kodin autohallissa Italian suurlähetystön Ferrareiden keskellä ja palasi sieltä metrolla kotiin Itä-Helsinkiin.

Luokkakavereiden seurassa pääsi paikkoihin, joihin ei muuten olisi ollut mitään asiaa. Yhden koulupäivän jälkeen yläastelainen Romsi päätyi kaverinsa isän työpaikalle, joka teki nuoreen mieheen vaikutuksen.

– Mietin, mikä tämä mesta on. Siellä oli pingispöytiä, siistin näköisiä tyyppejä ja kaikilla oli Applen tietokoneet, Romsi kuvailee. 

Elettiin MoonTV:n ja mainostoimistojen kulta-aikaa. Vuosituhannen vaihteessa yritysten budjetit olivat sellaisia, että jopa ulkopuolinen vakuuttui näkemästään niin, että se johti myöhempään ammatinvalintaan.

Sitä ennen piti kuitenkin suorittaa lukio. Kun sen aika koitti, Romsin mitta oli täynnä taito- ja taideaineita. 

– En halunnut enää mitään erikoismeininkiä. Halusin normaaliin kouluun, jossa ei ole niin kovaa kilpailua linjojen kesken.

Tornionjoelta on säilynyt kotialbumikuvia.
Olohuoneen seinälle on ripustettu valokuvaaja Mikko Haikon teos.

Itähelsinkiläisen identiteetti

Teini-ikään mennessä kitaran, rock-musiikin ja mimmit löytänyt nuori mies erottui joukosta Vuosaaren lukiossa. Kun mustahiuksinen muusikon alku käveli ensimmäiselle pitkän matematiikan tunnille, pulpeteissa istui ikätovereita, jotka näyttivät toisenlaisilta kuin kasaripunkista ja rockista innostunut pitkätukka. Romsi valitsi istumapaikkansa ja tervehti vieressä istunutta ”Mitä jätkä?” -kysymyksellä. Heitto johti paria viikkoa myöhemmin kotibileisin ja ystävyyteen, joka on kestänyt aina näihin päiviin asti.

– Tavallaan aloitin yrittämisen jo koulussa. Sen takia tunnen jengiä niin paljon.

Nykytermien mukaan Romsi on laajasti verkostoitunut. Hänet tunnetaan paitsi kitaristina, myös ja ennen kaikkea omaa Keskiö Design Agency -mainostoimistoaan luotsaavana yrittäjänä, jolle Lappi edustaa sielunmaisemaa ja Itä-Helsinki identiteettiä. Vanhempiensa eron jälkeen muutaman mutkan kautta Vuosaareen 12-vuotiaana päätynyt Romsi asuu nykyisin erillistalossa Vartiokylässä.

Paluumuutto vuosien Kalliossa asumisen jälkeen takaisin Itä-Helsinkiin tuntui loogiselta ratkaisulta, vaikka Tanja-vaimoa se alussa vähän epäilytti.

– Yli vuosi piti ylipuhua, yrittäjä nauraa.

Ylipuhuminen kannatti, sillä pari on kotiutunut puolen vuoden asumisen jälkeen Vartiokylään yhtä hyvin kuin jaloissa pyörivä staffordshirenbullterrieri Mimma. Sitä varten takapihalle on kaivettu Romsin sanojen mukaan eräänlaisia vallihautoja, joita pitkin perheen pienin on päässyt talvipakkasten aikaan tarpeilleen.

Erillistaloa vastapäätä seisoo vanha kivimuuri, joka Romsin tietojen mukaan linkittyy Puotilan kartanon historiaan.
Mimma-koiran myötä Romsi ymmärsi, ettei hän ollutkaan kissaihminen.
"Äiti raahasi minut Sodankylän elokuvafestivaaleille joskus 5-vuotiaana."

Luonto maadoittaa mielen

Siellä missä pyörittiin ennen kavereiden kanssa pussikaljalla ja kotibileissä, on nyt lähimmät pyöräily-, vene- ja hiihtoreitit. Muistot eivät ole kokonaan haalistuneet, vaikka elämäntapa on kallistunut seesteisempään suuntaan. Romsi muistaa abivideon, jolla kohautettiin opettajia, ja yöbussit, joilla kesti ikuisuus itään. Vaikka moni asia ympärillä on muuttunut, itähelsinkiläistynyt torniolaispoika ei ole kadonnut minnekään. Myös monet nuoruuden ystävät ovat muuttaneet takaisin itään.

– Nykyään pystyn nauramaan nuorelle itselleni, mutta pillit jalassa kuljen edelleen. Nuori emo-boy elää vahvasti ja liekki palaa edelleen.

Romsin mukaan Kalliossa asutut vuodet pidensivät hänen nuoruuttaan. Siksi Vartiokylänlahden vieressä asuminen tuntuu nyt orastavan keski-iän kynnyksellä maadoittavalta vaihtoehdolta miehelle, joka kuvailee itseään ajatuksiltaan vilkkaaksi ihmiseksi.

– Täällä päin on vähän sellainen samanlainen fiilis kuin jossain mummolassa, hyvällä tavalla.

Kodin sisustuksesta voi kuitenkin päätellä, ettei näissä neliöissä pyöri kiikkustuolilaisia, vaan ennemmin tässä ajassa kiinni olevia ihmisiä – sellaisia, jotka rakastavat laadukasta muotoilua ja mustaa. Se on Romsin lempiväri, joka näkyy paitsi vaatteista, myös huonekaluista, koiran turkin väristä ja tauluista. 1990-luvun alussa valmistuneen talon seinille ei ole ripustettu ruotsalaisen huonekalujätin tusinajulisteita vaan teoksia, joiden tekijät ovat elämän varrelta tuttuja.

– Aina kun muutamme, laitamme ensin musiikin soimaan ja taulut seinille. Vasta sen jälkeen puramme kamat.

Severi Romsi
Vartiokylänlahden ympäristö on Romsille mieleinen paikka, jossa voi ulkoiluttaa koiraa, pyöräillä ja hiihtää.
Romsin työhuone on täynnä yksityiskohtia. Vanhassa valokuvassa on yrittäjän isovanhemmat.
"Halusimme muuttaa Vartiokylään. Täällä on hyvät vibat."

Pintaa syvemmälle

Esineiden muotokielestä, väreistä ja pienistä yksityiskohdista tunnistaa asukkaiden kädenjäljen ja edellisen sukupolven vaikutuksen. Makuhuoneesta löytyy äidiltä saatu Sodankylän elokuvafestivaaleilta peräisin oleva juliste, jolla on ikää yli 30 vuotta. Alakerran työhuoneessa puolestaan on erilaisia kitaroita. Ilman lapsuudenkodin kannustusta Romsi tuskin olisi koskaan niiden soittamiseen tutustunut. Romsin isä tunnetaan arkkitehtina ja muusikkona, joka oli mukana vuonna 1979 perustetussa Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä poprock-yhtyeessä.

– Faija tuputti kitaraa pitkään. Se häiritsi ennen kuin kiinnostuin siitä, miten joku biisi menee. Sitten tuli kiire musiikkikauppaan. Yläasteen lopulla jopa nukuin kitaran kanssa.

Kun Romsin kanssa vaihtaa puheenaiheen musiikista graafiseen suunnitteluun, katse kääntyy keittiön katseenvangitsijaksi nostettuun kuvaan. Se on osa Suomen elokuvasäätiölle tehdystä brändi-ilmeestä. Sitä varten Romsi keksi kerätä elokuva-alan ihmisiltä käsin kirjoitettuja films-sanoja, jotka päätyivät digimuotoon säätiön eri sloganeiden yhteyteen. Niin suomalaisten elokuvantekijöiden kädenjälki päätyi osaksi ilmeuudistusta.

– Suunnittelun takana pitää aina olla joku asia. Kaunis pinta ei ole mitään. Designin on hyvä pohjautua johonkin asiaan tai tukea jotain viestiä. Silloin sen vaikutus on paljon vahvempi.

Metropolia Ammattikorkeakoulusta mediatekniikan graafisen linjan insinööriksi vuonna 2014 valmistunut Romsi kertoo, ettei pystyisi enää vaihtamaan yrittäjyyttä ja vapauttaan pois. Elämäntyyli mahdollistaa muun muassa sen, että toimistolle ei ole pakko lähteä joka päivä, vaan riittää, että kävelee alakertaan ja avaa tietokoneen. Se, että Romsi valitsi yrittäjyyden, on pitkälti saman naisen ansiota, jonka seurassa pohjoisen poika aikoinaan muutti pääkaupunkiseudulle.

– Äidin ALS-tauti oli viimeisimmillään, kun kysyin häneltä, lähdenkö töihin vai yrittäjäksi.

Romsi uskoi äitiään.

Romsi on tatuoinut käteensä sanat: "I don't need forever." Se muistuttaa häntä siitä, että joka päivä on elettävä täysillä.

Kuvat ja teksti: Jenna Lehtonen