”Lähiötohtori” Laura Berger valitsi Itä-Helsinki-median pyynnöstä kolme paikallista kohdetta, jotka kertovat jotakin olennaista lähiöiden kulttuurista ja historiasta. Vierailimme Puotilassa, Vuosaaressa ja Myllypurossa.
Arvosta suomalaista lähiötä. Se on viesti, jonka Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella työskentelevä tutkijatohtori Laura Berger haluaa välittää eteenpäin.
– Lähiöistä puhuttaessa nostetaan usein esille vain ongelmia ja vieläpä kansainvälisiä sellaisia, joita meillä Suomessa ei oikeastaan esiinny, hän sanoo.
– Ehkä erityisesti tätä tekee lehdistö, mutta osin myös viranomaiset. Sellainen on harhaanjohtavaa, sillä ei meillä täällä ole mitään vyöhykkeitä, joihin taksikuski tai poliisi ei suostuisi menemään niiden vaarallisuuden takia.
Todellisuuden kanssa ristiriidassa oleva maine on ilmiö, joka kuulostaa monen itähelsinkiläisen korvaan tutulta. Omat vehreät kotikulmat saattavat elää ulkopaikkakuntalaisten mielissä slummeina ja sotatantereina. Sellaisina mielikuvina, joita paikallinen ei tunnista villeimmällä mielikuvituksellakaan.
Bergerin mukaan tällaisen julkikuvan ylläpitäminen vie tärkeää lähiökeskustelua sivuraiteille.
– Siinä keskitytään pelkästään kehittämisen ja uudistamisen tarpeeseen ja unohdetaan täysin se tosiasia, että lähiöissämme on jo nyt vaikka kuinka paljon arvokkaita ominaisuuksia, joita tulisi varjella, hän toteaa.
Mikä ihmeen lähiö?
Mikä sitten on lähiö? Kuinka monin eri tavoin sanan merkitys tai sen herättämät mielikuvat lopulta ovatkaan historian saatossa muuttuneet siitä, mitä ne ovat alun perin suomen kielessä olleet?
– Tämä on kyllä aivan valtavan laaja kysymys, Berger nauraa.
Mutta juuri tätä kysymystä Berger ja hänen kollegansa Panu Savolainen pohtivat Helsingin kaupunginmuseon Tuntematon lähiö -näyttelyssä, jota pääsee katsomaan 13. syyskuuta asti.
– Suomen kielen käsite lähiö on itse asiassa siinä mielessä keinotekoinen termi, että sitä ei ole suoraan lainattu mistään muusta kielestä, kuten englannin suburbista tai ruotsin grannskapsenhetistä, vaan sillä on aika omituinen alkulähde, Berger taustoittaa.
1920-luvulla maantieteilijä J. G. Granö kehitti lähiö-termin alun perin vastakohdaksi maisema-sanalle. Lähiö viittasi kaikin aistein läheltä koettuun. Se ei siis lähtökohtaisesti liity asumiseen vaan voi tarkoittaa paikkaa luonnossa tai vaikkapa koululuokkaa kokijan ympärillä. Granön omissa teksteissä siihen liittyy aistimuksia kuten haisti, maisti ja tuntuma jalkojen alla.
– Tästä käsitteestä suomalaisen kaupunkisuunnittelun pioneeri Otto-Iivari Meurman on myöhemmin johtanut asumalähiön käsitteen, josta on vain ajan myötä pudonnut etuliite pois, Berger kertoo.
Tutkijatohtori itse ei ole mikään varsinainen lähiöeläjä. Hän nimittäin asuu Töölössä ja on lähtöisin Lauttasaaresta. Mutta hetkinen, onko sekään muka lähiö?
– On, jos asiaa kunnolla vain katsoo, tutkija itse toteaa.
– Tämä on hieman ironista. Siellä asuva ihminen saattaa suorastaan loukkaantua, jos tämän kotipaikkaansa kutsuu lähiöksi, mutta itse asiassa Lauttasaari on täydellinen esimerkki, paitsi alkuperäisen rakentamishistoriansa puolesta myös siksi, että se on ydinkaupungin kyljessä omien palveluidensa varassa toimiva erillinen solu, josta ei ole tarvetta poistua.
Tosiaan. Voiko ihminen todella loukkaantua siitä, että hänen kotipaikkaansa kutsuu lähiöksi? Kokemus osoittaa, että kyllä voi. Ilmiö luultavasti johtuu nimenomaan lähiö-termiin kytkeytyneestä, suurelta osin perusteettomasta, kehnosta maineesta.
– Jo 1960-luvulta alkaen mediassa on alkanut näkyä alati enemmän tätä nykyisen mukaista lähiökritiikkiä. Varhaisimmat kriittiset kirjoitukset keskittyvät lähinnä siihen, että asukkaille luvatut palvelut puuttuvat vielä, koska ihmiset ovat muuttaneet lähiöihin niiden rakentamisen ollessa vielä kesken. Mitä myöhemmäksi tullaan, sitä enemmän lähiöiden ja niiden asukkaiden esittäminen negatiivisessa valossa lisääntyy.
Bergerin mukaan julkisessa keskusteluilmapiirissä on tapahtunut eräänlainen yhteen puristuminen, jossa puhutaan lähiöistä yleistävästi monikossa kuin ne olisivat keskenään yksi ja sama paikka. Silloin unohdetaan tyystin, kuinka erilaisia lähiöitä Helsinki, tai tarkemmin Itä-Helsinki, pitää sisällään.
Tätä juttua varten pyysimme Bergerin valitsemaan kolme erilaista lähiötärppiä Itä-Helsingistä. Sellaisia kohteita, jotka kertovat jotakin lähiöiden synnystä ja niiden historiasta.
– Valinta on aivan äärimmäisen vaikea! Berger aloittaa.
Totta kai. Mutta jonkun se on tehtävä.
Kaikki alkaa kartanosta
Bergerin ensimmäinen valinta kohdistuu Puotilaan, joten kuljemme metroasemalta suoraan kartanon edustalle. Matkalla ihailemme ympäröivää aluetta.
– Puotilassa ovat hienosti näkyvissä erilaiset kerrostumat eli se, miten alue on rakentunut vähitellen alkuperäisen kartanon maiden ympärille.
Puotilan kartano on seissyt omalla paikallaan jo 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta saakka. Berger viittaa sen pihapiiriin ikään kuin keskuksena. Kartanon edessä seisoessa voi havaita vanhat pellot ja kartanolle alun perin kuuluneen kappelirakennuksen, joka toimi ennen vanhaan viljamakasiinina.
– Yhtäkkiä tapahtuukin ajallinen hyppäys 1960-luvulle, Berger sanoo ja viittaa Rantakartanontien kerrostaloihin.
Kotien lisäksi 1960-luvulta eteenpäin Puotilassa on toiminut vuosikymmenten varrella myös monia paikallisia yrityksiä kukkakaupoista parturi-kampaamoihin. Tällainen oli mahdollista etenkin siihen aikaan, kun pienille kivijalkakaupoille oli vielä kaupunkikuvassa paikkansa.
– Ilmakuvat alueesta näyttävät hienosti näiden kerrostumien syntymän ja sen, kuinka pihat on suunniteltu taloihin. Tämä on kaunis esimerkki nimenomaan asumasoluista, jotka kuuluvat lähiön käsitteeseen oleellisena osana. Eli siis lähiö itsessään on oma solunsa, jonka sisältä ei ole tarvetta välttämättä poistua, mutta sen sisälle muodostuu myös omia pienempiä kupliaan, Berger kertoo.
Mitä kauemmas kartanon ympäristöstä jatketaan, sitä enemmän ajan kerroksia voi havaita. Tuoreimmat ovatkin aivan viime vuosilta.
– Tästä kokonaisuudesta muodostuu ikään kuin uusi tulkinta klassisesta kartanomaisemasta. Sen lisäksi täällä, kuten useimmissa Suomen lähiöissä, on ollut maisemasuunnittelijoita, jotka ovat miettineet, miten vihreä ympäristö elää yhdessä rakennusten kanssa. Eli ei ole vain lanattu kaikkea vanhaa maan tasalle ja tuutattu sarjatuotantotaloja tilalle niin, että plöts vain.
Jäähyväiset ostarille
Seuraava määränpäämme on Keski-Vuosaari ja tarkemmin Vuosaaren pohjoisen ostoskeskuksen alue.
Täällä Berger avaa hieman Vuosaaren historiaa ja dynamiikkaa lähiönä. Kaupunginosa koostuu periaatteessa kahden eri kartanon maista – Nordsjön ja Rastbölen.
Vuosaaren kehitys nykyisenmuotoiseksi lähiöksi alkoi 1930-luvulla Saseka Oy:n ostaessa Vuosaaren kartanon ja sen runsasvarantoiset hiekkamaat valmistaakseen kalkkihiekkatiiliä ja kevytbetonia.
– Taustalla on siis ollut yksityinen taho, jonka intresseihin on kuulunut, että ryhdytään tekemään Vuosaaresta asuinaluetta, Berger kertoo.
– Eli jos vertaan edelliseen Puotilaan, jolla on vastaavanlainen kartanotausta ja ollut menneisyydessä hyvin samankaltaiset tilukset, niin nykyään alueet ovat ulkonäöltään hyvinkin erilaisia.
Vuosaaren ulkonäkö on huomattavasti vaihtelevampi. Erillisistä asuinsoluista näkee selkeästi, kuinka ne ovat toisistaan irrallisia yksittäisiä projekteja eivätkä osa yhtenevää maisemaa. Löytyy ”laivataloa”, ”tornitaloa” ja Touko Nerosen ”terassitaloa”. Myös arkkitehti Viljo Revell on jättänyt alueeseen kädenjälkensä.
Taustalta löytyy runsaasti kaupunkisuunnittelun kuriositeetteja, Berger mainitsee.
– Ei ainoastaan se, että jo vuonna 1961 ovat esiintyneet ensimmäiset suunnitelmat Vuosaareen tulevasta metrosta vaan tulevaisuuteen on varauduttu myös varaamalla tilaa yksityishelikopterien ja leijuvien ilma-alusten laskeutumiseen. Koska keskusta-alueille joudutaan rakentamaan hyvin konservatiivisesti, tällaisissa lähiöissä on mietitty suunnitteluvaiheessa paljon erilaista uutta ja jännittävää, mutta nyt kun elämme niin sanotusti tulevaisuudessa, ne suunnitelmat näyttäytyvät meille aika scifinä.
Totta. Harva vuosaarelainen varmaankaan on asuntoaan ostaessa miettinyt ilma-aluksensa pysäköintimahdollisuuksia. Silti tälläkin ominaisuudella on edelleen tarkoituksensa.
– Ilmavuus ja luonnon läsnäolo ovat oleellinen osa kokonaisuutta, joten jos alue rakennetaan liian täyteen, siinä tavallaan vesittyy koko jutun juju. Tämä aiheuttaa ilmeisiä ristiriitoja kaupunkisuunnittelussa, koska tätä arvoa varjellaan, mutta samalla paine täydennysrakentamiseen koko ajan kasvaa, Berger kertoo.
Juuri tällä hetkellä keskustelu Vuosaaren kehittämisestä keskittyy elementtiin, joka klassisesti mielletään lähiön hermokeskukseksi: ostariin. Alueella sijaitseva Vuosaaren pohjoinen ostoskeskus on näet hiljattain saanut purkutuomion.
– Tuntuu siltä, että se on vähitellen kaikkien vanhojen ostoskeskusten kohtalo, Berger pohtii.
– Helposti todetaan, että nämä ovat ylläpidollisesti hankalia ja liian pahassa korjausvelassa. Nykymallissa suositaan komplekseja, joissa on katutasossa liiketilaa ja yläpuolella asuntoja. Niihin liiketiloihin valikoituu helposti isoja ketjuliikkeitä, kun taas kiinnostavat paikalliset pienyritykset jäävät täysin jalkoihin. Nämä ovat uhanalaisia rakennuksia, joita kukaan ei pidä riittävän söpöinä suojeltaviksi, jos tällainen vertaus eläinmaailmaan sallitaan.
Myrkkymaasta keitaaksi
Viimeisenä saavumme Myllypuroon. Näemme edessämme Alakivenpuiston, jonka keskipisteessä kohoaa massiivinen kukkula kuntoportaineen.
– Tämä on äärimmäinen esimerkki siitä, miten lähiön maine muuttuu, Berger perustelee valintaa.
Alueen historia totisesti on villi. Vasta vuosituhannen vaihteessa Alakivenpuiston paikalta purettiin 11 kerrostaloa, koska niiden alle oli haudattu vuosina 1954–1962 toiminut kaatopaikka, joka aiheutti toimiaikoinaan myös Helsingin mittavimman ympäristökatastrofin. Vaikka maaperän kyseenalaisuus olikin tiedossa jo asuintaloja rakennettaessa 1970-luvulla, vasta vuonna 1999 näytteet osoittivat ongelman vakavuuden ja kaupunki myönsi alueen asuinkelvottomaksi.
– Tätä kutsuttiin Myrkkymaaksi, ja se vaikutti vakavasti koko Myllypuron maineeseen, Berger kertoo.
– Tässä operaatiossa oli monta suorastaan koomistakin vaihetta. Helsinkihän yritti jopa myydä sitä muutamaa tuhatta tonnia myrkyttynyttä maa-ainesta, ja vähemmän yllättäen mikään muu kunta ei innostunut siitä kauppoja tekemään. Joten alueen muuttamiseksi järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti Mauri Korkan suunnitelma, jossa toteutuneelle kummulle olisi hahmoteltu Pariisin kartta valaistuine rakennelmineen. Se kuitenkin ilmeni nopeasti aivan liian kalliiksi toteuttaa.
Kompromissina syntyi ainoastaan kumpare. Siten alue sai nykyisen Alakivenpuistonsa.
Samalla Berger huomauttaa, että Alakivenpuiston menneisyys kaatopaikan päälle rakennettuna alueena ei ole Suomessa millään tavoin harvinainen. Vaikka moni kunta ei sitä ääneen mainosta, hyvin monet asuinalueet siellä täällä on rakennettu kyseenalaisen maa-aineksen päälle; kaikki eivät vain saa asiasta keskenään yhtenevää julkisuutta.
Mitä Myllypurolle sitten nyt kuuluu? Asuinalueen ostoskeskus on saanut uuden näyttävän ilmeen, Orpaanporras ympäröivine kerrostaloalueineen on ehostettu viihtyisäksi lähiöbulevardiksi, alueelle ovat kasvaneet kokonaan uudet Puu-Myllypuron asuinalue ja Metropolian kampus, ja silti meditatiiviset metsät ovat edelleen joka puolella.
Myllypuron uudesta houkuttavuudesta on päästy viime vuosina lukemaan jopa lehdistä.
– Myllypuro on siis suorastaan herkkukori lähiötutkijalle! Berger naurahtaa.
Hän toivookin, että Myllypuron tavoin lähiöitä vaalitaan ja kehitetään kunnioituksella. Helsingin lähiöt on kaavoitettu ja rakennettu poikkeuksellisella johdonmukaisuudella, sillä maanomistajuus on ratkaisevassa asemassa.
– Suomessa on noudatettu kaupunkien perustamisajoilta lähtöisin olevaa perinnettä. Siinä Ruotsin kuningas antoi maat kaupungille, minkä ansiosta kaupunki muodostui melko itsevaltaiseksi tahoksi miettimään kokonaisuuksia ilman tarvetta neuvotella lukuisten eri omistajatahojen kanssa. Aika monessa maassa, joissa omistus on pirstoutuneempaa, lähiöitä on jo tähän mennessä niin sanotusti rusikoitu, eli niihin on tehty täydennysrakentamista ja purkutyötä ei-niin-kovin hienovaraiseen tapaan. Se sotkee kokonaan sen idean, joka meillä Helsingissä taas on onnistuttu aika upeasti säilyttämään.
