Itiksen Puhos on yksi niistä itäisen Helsingin paikoista, joita verrataan Berliiniin. Voisivatko ravintola- ja yökerhoyrittäjät kääntää Itä-Helsingin eksotisoidun maineen eduksi, juuri niin kuin Euroopan aidoissa suurkaupungeissakin on tehty?

Massiivisten uudistussuunnitelmien kohteena olevaa Puotinharjua ja erityisesti Puhoksen ostoskeskusta on muutaman viime vuoden aikana alettu nimittää enenevissä määrin ”Helsingin Berliiniksi”. Vertaus on tuttu niin Hesarista kuin Tuomas Enbusken merkillisistä twiiteistäkin.

Itse olen ainakin päättänyt ymmärtää tämän vertauksen ainoastaan kehuna.

Saksan pääkaupunki Berliini on monella tapaa sivistyneen Euroopan sydän. Ja erityisesti Itä- ja Väli-Berliinin alueet ovat itselleni juuri ne paikat maailmassa, joihin suuntaan silloin, kun haluan viettää rennon illan kaupungilla.

Tarkennuksen vuoksi avattakoon, että Väli-Berliinillä tarkoitan erityisesti kaupungin keskiosassa sijaitsevia Kreuzbergin ja Neuköllnin alueita, jotka ovat historiallisesti halpoina tunnettuja naapurustoja mutta jotka kuuluivat kylmän sodan aikana kuitenkin pääosin Yhdysvaltojen hallitsemalle vyöhykkeelle eivätkä Neuvostoliiton. Näiden tekijöiden summana tämä niin sanottu Väli-Berliini täyttyi nopeammin maahanmuuttajista kuin muut kaupunginosat.

Itä- ja Väli-Berliinillä on paljon yhteyksiä Itä-Helsinkiin. Ilmiselvin on toki jo mainittu maahanmuutto. Mutta sen lisäksi niistä löytyy muutakin.

Niiden monissa kaupunginosissa elää voimakas urbaani taidekenttä. Lisäksi niillä on maine, joka on värittynyt hämyisellä eksotiikalla: osa länsiberliiniläisistä ja ulkopaikkakuntalaisista pohtii välillä ihan vakavissaan, että uskaltaakohan tuonne edes mennä.

Kuulostaako tutulta?

Mainos:

Valttina paikallisuus

Itä-Helsingin berliinimäisyys on varmasti syntynyt tahattomasti, mutta tiettyjä asioita tuosta miljoonakaupungista on matkittu ihan tarkoituksellakin. Yksi näistä asioista on metro. Helsingin maanalainen perustuu saksalaiseen S-Bahn-järjestelmään. Eli ei siis varsinaiseen metroon (U-Bahniin) vaan nimenomaan sen pääosin maanpäälliseen serkkuun.

Berliinissä erityisesti tuon radan varret ovat täyttyneet toinen toistaan oudommilla ja hauskemmilla ravintoloilla, kahviloilla, yökerhoilla ja erityisesti planeetan parhailla dive bareilla eli pubeilla, jotka ovat täysiä räkälöitä mutta jollain oudolla tavalla kuitenkin sen verran ironisesti, että ne itse asiassa eivät olekaan räkälöitä vaan melkein eräänlaisia underground-genren trendimestoja, jotka vetävät monenlaisia asiakkaita turisteja myöten.

Näistä kaupunginosista on tullut iltaelämän kehtoja. Euroopan parhaat juottolat ja syöttölät löytyvät ilman pienintäkään kilpailua aina nimenomaan Itä- ja Väli-Berliinistä.

Helsingissä en muista koskaan kuulleeni edes legendaa, jossa kantakaupungilla iltaa viettänyt seurue olisi lähtenyt varta vasten Itästadiin, koska siellä sijaitsi juuri se mesta, johon he halusivat.

Itäpuolella kun kuulemma ei ole yhtään mitään. Ja onhan sinne valtava matkakin: esimerkiksi Itäkeskukseen menee metrolla keskustasta kokonaiset 14 minuuttia! Syrjäiseksi mielletty valtava lähiökokoelma ei siksi tunnu oikealta paikalta heittäytyä viihderavintoloiden kanssa kokeelliseksi.

Vaikka useissa Euroopan suurkaupungeissa ne ovat nimenomaan paikalliset itähelsingit, jotka ovat ottaneet haltuunsa kaikkein kuumimman baari- ja yökerhoskenen – anteeksi muotisanan käyttöni. Niihin matkataan metroissa ja lähijunissa helposti puoli tuntia tai ylikin, jotta päästään oikeaan ympäristöön. Mihin tämä ilmiö oikein perustuu?

Väitän, että yhteen ainoaan oivallukseen: sen sijaan, että eksotisoitua mainetta jatkuvasti hävetään ja varotaan, nämä paikat ovat päättäneet vain röyhkeästi hyödyntää sitä.

Aitous ja anarkisuus myy

Yllättävintä on, että Berliinissä ravintolayrittäjä voi lyödä sillä jopa rahoiksi. Näin on tehnyt muun muassa Berghain, yksi maailman helposti kuuluisimmista yökerhoista. Tuo heteroystävällinen homobaari sijaitsee keskellä vanhaa teollisuusaluetta Ostkreuzin S-Bahn-aseman kupeessa. Siis alueella, jota ei todellakaan voi hyvällä omallatunnolla nimittää kaupungin ytimeksi.

Silti Berghain on suorastaan satumaiseen maineeseen kohonnut raju teknotaivas, johon asiakkaat jonottavat useita tunteja ja jossa esiintyy usein konemusiikin merkittäviäkin nimiä. Siitä on tullut niin tuottava, että se on kyennyt jopa ostamaan itselleen omaksi valtavan tehdaskiinteistön, jossa se toimii, ja kokeillut rahoillaan omaa levy-yhtiötä ja keikkamyyntipalveluita.

Paikka on kuuluisa erityisesti hyvin hämmentävästä ovipolitiikastaan. Internet on pullollaan matkablogeja, jotka antavat ensikertalaisille toinen toistaan hämärämpiä vinkkejä siihen, mitä pitää tehdä, sanoa ja pukea, jotta tuntien jonottamisen jälkeen ovi varmasti aukeaa. Lyhyesti sanottuna: ole aito ja anarkistinen.

Itä-Helsingissä on tilaa uusille yrityksille – myös alueilla, joissa ne eivät häiritse asutusta. Itä-Helsingissä on hämyinen urbaanin eksoottinen maine. Pk-seudun potentiaalisissa asiakkaissa on paljon ihmisiä, jotka eivät pelkää rosoista pintaa, ug-taiteita tai sateenkaarilippuja; joille on ainoastaan positiivista, että ihmiset saavat julkisesti olla oma itsensä.

Helsinkiin muutetaan joka puolelta Suomea, kun vanha ympäristö alkaa tuntua ahtaalta. Ja kuitenkin viihderavintoloiden osalta vastassa on lähinnä muovia: glamour-klubien halpoja kopioita, miktiontuoksuisia tosiräkälöitä ja sinänsä oikein viehättäviä mutta keskenään samanlaisia erikoisolutpubeja. Tylsä tarjonta on seurausta siitä, että jokainen baari yrittää epätoivoisesti miellyttää kaikkia mahdollisia asiakastyyppejä olemalla mahdollisimman persoonaton.

Tajuatteko, mitä ajan takaa? Onko yksikään ravintolayrittäjä koskaan vakavissaan edes kokeillut Itä-Helsinkiä berliinimäisen dive-kulttuurin areenana?

Vai onko Suomi jälleen tällekin yrityskentälle aivan liian pieni? Valitettavasti taidan tietää vastauksen.