Louhi Fatt -nimellä räppäävä Valtteri Louhi kertoo menneisyydestään, joka ei ole ollut helppo.

Harmaan näyttöpäätteen äärellä se tapahtui. Vaikka vuosia vanhassa tietokoneessa ei ollut internetiä, ala-asteikäinen poika klikkasi hiirtä. Kansion syövereistä löytyi hitti, jonka kaikki 2000-luvun alussa radiota kuunnelleet muistavat. Eminemin Without me -kappale alkoi soida itähelsinkiläisen kerrostalon huoneessa, eikä nuori kuuntelija pystynyt painamaan pause-nappulaa.

Nykyään Valtteri Louhi, 22, ihailee lapsuutensa idolia edelleen.

– Eminem on edelleen maailman kovin jätkä. Onhan tämä kliseinen tarina, kun kaikki selittävät löytäneensä hänen musiikkia jostain isoveljen kätköistä.

Samoihin aikoihin, kun yhdysvaltalainen rap-artisti takoi uransa huipulla, Louhi eli arkea isosiskonsa ja yksinhuoltajaäidin kanssa Itäkeskuksen Asiakkaankadulla. Kun työn ohessa opiskelevalla äidillä ei ollut aikaa, vastuu pikkuveljestä siirtyi 10 vuotta vanhemmalle isosiskolle, Lauralle. Jo tuolloin Louhi oli kovaäänisempi kuin ikätoverinsa. Hänellä oli niin paljon asiaa, että se piti saada puretuksi – tavalla tai toisella.

Vähitellen Louhi löysi yhä useammin itsensä musiikin ääreltä, ja kiinnostus omaa tekemistä kohtaan alkoi kasvaa. Omien sanojensa mukaan hänen teksteissään ei ollut mitään tolkkua, mutta palo kirjoittamiseen oli syttynyt. Sanojen avustuksella pystyi leikkiä olevansa räppäri. Jossain vaiheessa kaveriporukassa edettiin siihen pisteeseen, että omaa musiikkia ryhdyttiin nauhoittamaan.

– Isossa maailmassa mentäisiin studiolle, mutta me mentiin kaverin kaverin huoneeseen viikkiläiseen kerrostaloon, jossa oli F-Musiikista ostettu 39 euron mikrofoni. Se oli sensaatiomaista silloin, Louhi kertoo huvittuneena.

Riimejä kertyi tasaiseen tahtiin, mutta koulu ei nuorelle pojalle pitkään maistunut.

Louhi muutti äitinsä ja isosiskonsa kanssa Vantaan Louhelasta Itä-Helsinkiin ollessaan alle kouluikäinen. Kuva: Jenna Lehtonen
"Itiksen vartijat muistavat varmaan vieläkin minut", Valtteri epäilee. Kuva: Jenna Lehtonen

"Ennakkotapaus"

Louhi erottui joukosta Itäkeskuksen peruskoulussa. Hän oli luokkahuoneen isokokoisin. Se, joka sitoi luokkakaverin lipputankoon, tappeli vessassa ja iski teroitetun lyijykynän kaverinsa silmien väliin. Leikkitappeluissa yksi tönäisy riitti siihen, että pienempää sattui. Se oli kokoeron vuoksi väistämätöntä. Luokkakaveri opetti Louhelle, miten Habbo Hotellista varastetaan muilta lapsilta, eikä Itäkeskuksen uimahallin takana oleville kallioillekaan noustu kauniiden maisemien vuoksi. Siellä poltettiin tupakkaa ja kokeiltiin jopa pilveä.

Louhi oli 11-vuotias, kun hänet erotettiin koulusta määräajaksi. Ala-asteen viimeiset vaiheet hän istui Kulttuurikeskus Stoassa, jossa hänelle annettiin yksityisopetusta. Huonosti käyttäytyvällä oppilaalla ei ollut enää asiaa koulun alueelle. Vielä siinä vaiheessa Louhi uskotteli itselleen, että hän on kova jätkä. Samanlainen kuin Eminem.

– Siihen aikaan Itiksen peruskoulu halusi pitää yllä hyvän koulun imagoa. Sitten kun marjaniemeläisten joukossa olikin yksi perinteinen itähelsinkiläinen, niin ei tiedetty, miten kanssani tehdään. Olen jälkikäteen järkeillyt asian niin, että olin jonkinlainen ennakkotapaus. Ongelmat eivät kadonneet lähtöni jälkeen. Päinvastoin. Vahingonteot jatkuivat jopa niin, että puutyöluokka sytytettiin tuleen.

Myllypuron yläasteen erityisluokalle siirryttäessä meno yltyi entisestään. Omaa pahaa oloa purettiin niin Tallinanaukion nuorisopsykiatrian poliklinikalla kuin luokkatovereiden sanallisella kiusaamisella. Pienessä ryhmässä oli helppoja kohteita, joita nälviä. Vähitellen Louhi joutui silmätikuksi. Lopulta hänet tiedettiin idässä niin hyvin,  että välillä oli vaikeuksia päästä paikallisiin kotibileisiin.

– Joidenkin vanhojen luokkalaisteni elämästä katosin kokonaan, eikä minua enää ollut olemassa. Joskus varoitukset tulivat vanhemmilta asti. Välttely tuntui kohtuuttomalta.

Mitä enemmän Louhea välteltiin, sitä enemmän hän vihasi koulunkäyntiä. Tupakkaa kului yhä paljon kuin merimiehellä. Mikään muu ei kiinnostanut, paitsi kirjoittaminen. Silloin kun päähän otti eniten, kännykän muistioon ilmestyi sanoja peräkkäin.

Vitutus oli voimavara, inspiraatiolähde, josta ammentaa.

– Koen, että se koulusta erottaminen ala-asteella oli laukaiseva syy siihen, miksi olen paininut koko aikuisikäni mielenterveysongelmien kanssa ja olen niin fucked up, Louhi miettii nyt, vuosia myöhemmin.

Yläasteelta nuori räppärin alku poistui papereilla, joiden keskiarvo ei päätä huimannut.

”Itis on ihan samanlainen kuin ennenkin, vaikka täällä tehdään uudistuksia,” Louhi sanoo. Kuva: Jenna Lehtonen
Itäkeskuksen uimahallin läheisyydessä on lämmintä ilmaa puhaltava paikka, jonka viereen nuoriso kokoontuu usein. Kuva: Jenna Lehtonen

Diagnoosina masennus

Peruskoulun päätteeksi Louhen elämään tuli ensin kursseja ja työpajoja, sitten ammattioppilaitos. Hän sai opiskelupaikan logistiikka-alalta. Alku vaikutti lupaavalta, mutta jokin kalvoi sisintä. Vaikka Louhi kävi koko nuoruutensa puhumassa Tallinnanaukion ammattilaiselle, teini-ikä näytti hänelle keskisormea. Oliko se vanhempien ero? Alkoholisoituneen isän jättämä itsemurhaviesti? Velat? Koulusta erottaminen vai työttömyys?

– Pahimpina aikoina kävin terapeutin luona vain mököttämässä. Tuhlasin resursseja, niin sanotusti.

Terapiaistunnot päättyivät, kun Louhi täytti 18 vuotta. Se oli haikea paikka. Oli pärjättävä omillaan. Henkiin jäänyt isä vaihtoi uraa ja siirtyi taksialalle, jota kohtaan kasvoi myös pojan kiinnostus. Vuonna 2015 Louhi päätti jättää opinnot hetkeksi kesken ja siirtyä kuskin paikalle.

– Hain Kovaselle töihin, kun pääsin valmiiksi kustannetulle kurssille. Aloimme muutaman ystäväni kanssa ajaa yövuoroja.

Hetkeen ei tarvinnut miettiä, onko töitä. Niitä riitti. Yölliset työvuorot venyivät yli 12 tuntisiksi. Louhi tottui siihen, että pilkun aikaan päihtyneet asiakkaat saattoivat oksentaa penkeille.

– Siitä peiliin vilkuilusta tuli tuttu tunne. Ajattelin vain, että aja, aja aja, kohta lentää. Ihmisviha on yleinen diagnoosi, jonka ihminen saa, kun ajaa ensin taksia. Se kuva, jonka saat ihmiskannasta, se on aika mielenkiintoinen.

Louhi uskoo, että Itä-Helsinki on rajumpi paikka, mitä media antaa ymmärtää. "Tiedän vain sen, mitä kuka tahansa täällä kasvanut nuori tietää." Kuva: Jenna Lehtonen
Syrjäytyminen on Louhen mielestä idän suurin heikkous ja epäkohta, josta pitäisi puhua enemmän. Kuva: Jenna Lehtonen

Lähtöpassit ammattikoulusta

Yhtenä yönä Erottajalta nousi kyytiin neljän hengen seurue nuoria brittimiehiä, jotka puhuivat koko matkan ajan keskenään siitä, miten aikovat ensin hakata ja sitten tappaa taksikuskin hotellin takana. Louhi mietti, että hänelle voi käydä huonosti. Hän ei uskaltanut edes kieltää asiakkaitaan, jotka heittelivät autoon tulitikkuja. Lopulta kyydistä selvittiin, mutta seurue maksoi lyömällä setelin auton koelautaan ja paiskaamalla ovet kiinni.

– Pelkään harvoin, mutta niiden miesten olemisessa oli jotakin todella varmaa.

Kuukaudet vierivät eteenpäin. Syksyn edetessä tuli viikkoja, jolloin Louhi ei nähnyt päivänvaloa lainkaan. Auringon tilalle tuli pimeys. Pikkujoulukiireistä vielä selvittiin, mutta vuodenvaihteen jälkeen väsymys iski päin näköä.

– Yhtenä iltana soitin avopuolisolleni ja kerroin, että en jaksa enää.

Avopuoliso ymmärsi tilanteen vakavuuden ja sai miehensä puhuttua lääkäriin. Louhella diagnosoitiin masennus, ja kuntoutusprosessi sai jälleen alkunsa. Taksiyhtiön palveluksesta hän irtisanoi itsensä taloudellisten syiden takia keväällä 2016. Tarkoitus oli palata ammattikouluun ja jatkaa kesken jääneitä opintoja.

Toisin kävi. Ammattikoulusta soitettiin Louhelle omituinen puhelu.

– Opettaja sanoi, että kun sinua ei nähtävästi tämä koulu kiinnosta, niin ei tarvitse tänne enää tulla.

Louhi totteli ja jäi kotiin pelaamaan playstationia. Päivät kuluivat tasaisen tappavasti siihen asti, kunnes koulusta soitettiin uudelleen ja pyydettiin käymään. Louhi joutui allekirjoittamaan eropaperit. Se tuli hänelle yllätyksenä. Opettaja kielsi koko puhelun, jossa oli antanut ymmärtää, että kouluun ei kannata enää tulla.

– Normaalilla temperamentillani haistatin pitkät ja laitoin nimeni paperiin. Auktoriteettiongelmat ovat varmasti yksi syy, miksi en pärjännyt ammattikoulussa.

Louhi hankki ensimmäisen tatuointinsa 13-vuotiaana, vaikka äiti ei ollut asiasta mielissään. Kuva: Jenna Lehtonen

Rap-artistin ura kiehtoo

Lokakuussa 2018 Itiksen kahvilassa istuu leppoisasti hymyilevä mies, joka kertoo elämänsä epäkohdista ja siitä, miten ne ovat päätyneet uusiin kappaleisiin. Louhen elämässä kääntyi uusi sivu kesällä 2018, kun hän sai paikan tilausajoyrityksestä. Nyt hän kuljettaa työkseen hotelliasiakkaita, jotka maksavat ammattikuskin palveluista mielellään.

– Asiakaspalvelutilanteissa kunnioitus on molemminpuolista. Ihmiset tiedostavat, että he ovat ostaneet minulta palvelua, eivät minua.

Työllistymisellä oli Louhen mielenlaatuun niin suuri vaikutus, että hän löysi Facebookin välityksellä tuottajan, josta sittemmin tuli myös ystävä. Miehet tapaavat viikottain ja tekevät yhdessä musiikkia.

– Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut lähipiirissä musiikkia ymmärtävää henkilö, joka uskoo tekemisiini. Nyt kun löysin sellaisen, olen saanut äärettömästi potkua omaan tekemiseeni. Olen kiitollinen, että hän jaksaa kuunnella.

Vanhoista teksteistä on ollut hyötyä. Niiden avulla pääsee takaisin historiaan, on jotakin, mistä ammentaa. Louhen Iphonessa on 558 muistiinpanoa, joista suurin osa liittyy musiikkiin. Nykyään materiaalia syntyy ilman, että tarvitsee sukeltaa syvään päähän. Mutta entäs se Itä-Helsinki, kuuluuko alueen vaikutus Länsimäkeen muuttaneen miehen sanoituksista?

– Onhan se onnellinen kohtalo olla kotoisin sieltä, mistä suurin osa suomirapista on lähtöisin. Kuuntelin hiljattain Prinssi Jusufin EP:n ja tajusin, että voin olla ylpeä itähelsikiläisyydestä ilman lähiögansta-statusta. Kuljen autolla kaikkialle, niin koen olevani idässä. En ole täältä mihinkään lähtenyt.

Louhi liikkuu Itä-Helsingissä enemmän omalla autollaan kuin julkisilla liikennevälineillä. Kuva: Jenna Lehtonen
Valtteri Louhi Itä-Helsingissä
Louhi Fatt -nimellä räppäävä Valtteri on turhautunut siihen, miten matalalla suomiräpin taso on ollut viime vuosina. Hän toivoo, että saa vielä joskus tehdä musiikkia ammatikseen. Kuva: Jenna Lehtonen