Marja-Liisa Linkoaho muutti puolisonsa perässä Puotilantielle vuonna 1963. Tässä jutussa hän kertoo muun muassa siitä, mikä on saanut hänet pysymään taloyhtiössä, joka on yksi alueen vanhimmista.
Mustavalkokuvassa seisoo aurinkolaseihin sonnustautunut mies, jonka tyylistä tulee mieleen James Dean. Katse on kohti kameraa, ryhti suora. Miehen vieressä on kiiltäväpintainen auto ja taustalla maisema, jota ei ole sellaisenaan enää olemassa.
Marja-Liisa Linkoaho nostaa sälekaihtimet ylös ja tarttuu vanhaan kotialbumiotokseen. Siinä poseeraa yksi niistä Puotilantie 1:n alkuperäisistä asukkaista, joiden sukunimi on koristanut taloyhtiön rappukäytävän nimitaulua jo 60 vuoden ajan.
– Tämä herra muutti tänne vuonna 1962, Linkoaho kertoo.
Kun Linkoahon nyt jo edesmennyt puoliso Pertti Linkoaho asettui Puotilaan, kodin olohuoneen ikkunasta näkyi meri. Syyskuussa 2022 Meripellontietä pitkin kulkee tasaiseen tahtiin autoja ja puut peittävät näkymän venesatamaan, johon suunnitellaan uutta merellistä asuinaluetta. Vaikka taloyhtiö on yhä paikallaan, asiat sen ympärillä ovat muuttuneet.
Ennen vanhaan pihalla näkyi enemmän liikettä, sillä taloyhtiö oli täynnä lapsiperheitä ja talkoohenki oli voimissaan. Lapsia oli toistasataa, ja pihalla leikittiin niin kirkonrottaa kuin rosvoa ja poliisia. Osakkaiden joukossa oli muun muassa merkonomeja, ekonomeja, diplomi-insinöörejä, juristeja ja rakennusmestareita.
– Tämä oli hieman porvarillista seutua, Linkoaho virnistää.
Seitsemän vuosikymmentä sitten Puotila oli käytännössä maaseutua. Itäkeskuksen tienoilla laidunsi lehmiä, eikä Vuosaaren siltaa vielä ollut rakennettu. Elettiin maaltamuuton ja lähiörakentamisen aikaa. Asuntopula oli huutava, ja sitä varten myös Puotilaan alettiin suunnitella halpakorkoisia Arava-taloja. Kaksi sellaista – ylätalo ja alatalo – valmistuivat Puotilantien päähän alkuvuodesta 1962. Kolmikerroksisten tiilirunkoisten lamellitalojen harjakaiset päätyivät jopa lehtien sivuille.
Mainos:
Nyt, tasan 60 vuotta myöhemmin, Puotila on jälleen tapetilla. Matalien kerrostalokotien ympäröimää seutua kuvaillaan kylämäiseksi hittialueeksi ja asunnot käyvät kaupaksi. Ymmärtääkseen syitä moiseen trendiin, on kahlattava historian sivuja taaksepäin ja tutustuttava taloyhtiöön, joka on yksi alueen ensimmäisistä. Aivan, kuten asukkaansakin.
Upseerien talo
Jotta Asunto Oy Puotilantie 1:stä saattoi aikoinaan hakea asuntoa, oli oltava rintamamies, sotaorpo tai siirtoväkeen kuuluva reserviupseeri. Kriteerit olivat tiukat, ja monien kohdalla hakemus hylättiin. Valtaosa asunnon tarvitsijoista oli vasta-avioituneita, opintonsa päättäneitä ja suuriperheisiä. Omaisuutta ei saanut olla liikaa ja siitä oli annettava yksityiskohtainen selvitys.
– Tänne oli tietysti valtava jono. Oli huikea onnenpotku, että Pertti pääsi jonoon mukaan, Linkoaho muistelee.
Hän työskenteli siihen aikaan kanslia-apulaisena Suomen kaupallisessa edustustossa Itä-Berliinissä. Käytännössä se tarkoitti etäsuhdetta ja sitä, että nuoriin reserviupseereihin kuulunut Pertti sai elää Itä-Helsingissä jonkin aikaa niin sanottua poikamieselämää, sillä vaimo ja 1950-luvun lopulla syntyneet pojat olivat toisessa maassa. Yhteyttä pidettiin puhelimitse ja lentopostin välityksellä.
– Täällä oli melkoisia juhlia. Mieheni piti niitä oikein erityisesti. Fennian tanssitytöt oli yksi ryhmä, jonka hän kutsui kotiimme. Tilaa oli, Linkoaho nauraa ja lisää, että bileitä pidettiin vielä senkin jälkeen, kun hän saapui miehensä perässä Puotilaan vuonna 1963.
Vaati kuitenkin monta muuttoa ja mannerta ennen kuin Viipurissa syntynyt nuori nainen päätyi asumaan ulkomaankauppaa tehneen myyntimiehen kanssa uudenkarheaan kerrostaloon Itä-Helsingin perukoille. Vielä silloin kukaan tuskin olisi osannut aavistaa, että Linkoaho asuu samassa taloyhtiössä vielä 88-vuotiaana.
– Tuskin olen ainoa täällä päin asuva, jolla on monimutkainen tausta. Moni on varmasti joutunut tänne kaiken maailman mutkien kautta, koska mikä ihme tämä Puotila oikein oli!
Niin, vielä 1960-luvulla automatka Helsingin keskustasta itään tuntui kestävän iäisyyden. Matkan varrella näkyi paljon välikköjä, joissa ei ollut vielä mitään muutamia tehtaita ja öljysäiliöitä lukuun ottamatta.
Rakkautta konekirjoituskoulussa
Mitä pidempään Linkoahon kanssa juttelee, sitä kirkkaammin ymmärtää, että hänen elämäntarinansa on sellainen, josta riittäisi ammennettavaa paksukantiseen kirjaan tai kokoillan elokuvaan. Sellaisessa voisi kertoa esimerkiksi siitä, miten hän tapasi tulevan aviomiehensä konekirjoituskurssilla ja siitä, millaisen vastoinkäymisen hän kohtasi valmistujaisvuonnaan.
Linkoaho kirjoitti ylioppilaaksi Töölön yhteiskoulusta vuonna 1953. Samoihin aikoihin hänen isänsä menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Se oli perheelle kova isku sekä henkisesti että taloudellisesti. Tuoreen ylioppilaan oli pakko lähteä tienaamaan.
– En voinut enää jatkaa opiskeluja. Ensimmäinen työpaikkani oli verovirasto, jossa molemmat vanhempani olivat työskennelleet vaatimattomina virkamiehinä.
Myöhemmin Linkoahon isän vanhat työkaverit alkoivat sääliä hankalaan tilanteeseen joutunutta perhettä. Tilanne johti siihen, että nuorelle naiselle suositeltiin paikkaa ulkoministeriöstä, mutta sinne pääsy edellytti jotain muutakin kuin suhteita.
– Minulta kysyttiin, osaanko edes konekirjoitusta. Kun en osannut, minulle sanottiin, että keskusteluja voidaan jatkaa, jos neiti viitsii hankkia tuon taidon.
Siihen aikaan konekirjoituskoulu sijaitsi Helsingin Liisankadulla. Kruununhaassa asuneen Linkoahon mukaan häntä odotti koululla yllätys. Sillä hän viittaa Perttiin, joka otti vastaan tyttöjä, jotka kouluun saapuivat. Kyseessä oli aika keikari, kuten Linkoaho itse muotoilee. Ensikohtaaminen tuon keikarin kanssa johti vikkelästi syvempään tuttavuuteen. Juuri kun harjoittelu pääsi koulussa hyvään vauhtiin, opiskelijoille ilmoitettiin, että paikka on menossa konkurssiin. Linkoaho oli juuri ja juuri oppinut, mistä löytyy pilkku ja piste.
– Nokkelana kundina Pertti sanoi, että hän voi kirjoittaa todistukseen, miten monta lyöntiä hallitsen. Eihän se mennyt moraalisesti oikein, mutta sen väärennetyn todistuksen avulla menin uudestaan ulkoministeriöön. Koska satuin olemaan nätti blondi, henkilökunnan päällikkö toivotti minut tervetulleeksi taloon.
Siitä sai alkunsa paitsi vuosia kestänyt rakkaustarina myös kansainvälinen työura, joka kuljetti Linkoahon lopulta Hollannin, Itävallan ja Saksan kautta Puotilaan.
Korkokengissä töihin
Suuren maailman työkokemusta kerryttänyt nainen erottui itähelsinkiläisen taloyhtiön pihalla. Kun muut rouvat tekivät lasten kanssa hiekkakakkuja, Linkoaho käveli korkokengillä ohi ja suuntasi autolleen.
– Kävin töissä. Köpöttelin hiekkalaatikoiden ohi autotalliin ja lähdin liikkeelle. Se on voinut ärsyttää, kun en ikään kuin osallistunut raakaan arkeen. Siihen aikaan harvat naiset vielä ajoivat. Auto oli arvokas ja tärkeä kulkupeli, ei sellaista mimmeille uskottu.
1960-luvun lopussa Linkoahot saivat tyttären ja muuttivat myöhemmin saman yhtiön sisällä isompaan asuntoon, alatalosta ylätaloon. Elettiin aikaa, jolloin talossa vietettiin yhteisiä illanviettoja, talonmiestä tervehdittiin etunimellä, väestönsuojaan rakennettiin ampumarata ja itsenäisyyspäivänä sytytettiin kynttilät ikkunoihin. Lounaalla käytiin Svenkassa ja asioilla ostarilla. Vajaassa kymmenessä vuodessa Puotilasta kehittyi asuinalue, jonka palveluissa ja liikenneyhteyksissä ei ollut valittamisen varaa. Puotilantiellä viihdyttiin, ja 1980-luvulla yhteydet paranivat metron myötä entisestään.
– Välillä ajattelimme, että muuttaisimme Kruununhakaan tai keskustaan, mutta hintavertailun jälkeen tästä asunnosta ei tehnyt mieli luopua. Keskustassa ei olisi saanut kahta autoa ikkunan alle, Linkoaho kuvailee.
1980-lukua varjosti erityisesti Pertin äkillinen poismeno. Siltä vuosikymmeneltä Linkoahon mieleen ovat jääneet myös kuluttavat elämäntavat. Tupakointi sisätiloissa oli yhtä tavallista kuin keskikaljan nauttiminen saunassa.
– Kaikista yleisin lahja oli siihen aikaan tuhkakuppi. Oletko nähnyt viime vuosina sellaista missään? En edes muista, milloin olisin viimeksi ollut tukevasti juovuksissa. Vaikken olekaan sober curious.
Linkoaho on ajassa kiinni. Hän puhuu mielellään onnellisista muistoista ja kehuu naapureitaan, samassa taloyhtiössä asuvaa kaksoisveljeään ja niin ikään Puotilassa asuvaa tytärtään. Sitten hän suuntaa katseensa puihin, jotka näkyvät keittiön ikkunasta. Ne ovat olleet täällä jo ennen sitä James Deanin oloista miestä.
Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa taloyhtiön historiikkeja.
