Silmiä kutitti. Vähitellen ne alkoivat vuotamaan. Irini Papanthimou istui pöydän äärellä ja kysyi häntä vastapäätä olleelta tuttavalta, onko hänellä mukana hometalosta peräisin olevia tavaroita. Kun vastaus oli myöntävä, Papanthimou otti kuin kokeeksi yhden paperipinon käteensä ja haistoi sitä.

Olin hölmö, kun tein niin. Siitä alkoi järjetön yskiminen ja köhiminen. Kasvoni muuttuivat ihan punaiseksi.

Pöytätuokio vuodelta 2016 on jäänyt mieleen. Silloin Papanthimou oivalsi ensimmäistä kertaa, että hänen epämääräisiin oireisiin saattaa löytyä syyllinen jo vuosien takaa.

Kaikki sai alkunsa vuonna 2009 Kouvolan seudun ammattiopistossa, jossa Papanthimou opiskeli matkailualaa. Rakennuksen sisäilma oli tunkkainen.

Luokallamme oli silloin vanhempi nainen, joka kerran totesi, että tiloissa haisee homeelle. Ei sitä asiaa silloin tullut ajatelleeksi, eikä kukaan ottanut asiaa todesta, vaikka ihmisiä oli jatkuvasti sairaana.

Pariin opiskeluvuoteen mahtui lukuisia poskiontelotulehduksia, kutinaa, polttelua ja väsymystä. Kaikki oireet kaikkosivat, kun Papanthimou päätti muuttaa sokkotreffeillä tapaamansa miehen perässä Helsinkiin vuonna 2013. Nuori pari rakastui ja sai eteensä tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä.

Mieheni lapsuudenystävän isä kertoi vappujuhlissa Mellunmäessä sijaitsevasta kuolinpesäasunnosta, josta haluttiin eroon nopeasti pilkkahinnalla. Se oli kaameassa kunnossa, kun kävimme katsomassa sitä.

Ennen näyttöä Papanthimou ja hänen poikaystävänsä vannoivat, että eivät koskaan muuta Itä-Helsinkiin. Paikkaan, josta he tunsivat lähinnä Stone-baarin euron shotteineen. Toisin kävi. Pari päätti ostaa Mellunmäen asunnon ja remontoida sen mieleisekseen.

Elämä luonnon läheisyydessä osoittautui nappivalinnaksi tehdastaajama Myllykosken kasvatille. Uutelan luontopolut, Mustavuoren ja Herttoniemen maisemat ja palvelut Kierrätyskeskuksista Vuosaaren uimahalliin kumosivat kaikki ennakkoluulot yksitellen. Itä-Helsinki ei ollutkaan sellainen ghetto, mitä Papanthimou kuvitteli.

Mellunmäen metroasema
”Mellunmäki on tulevaisuudessa nosteessa”, Papanthimou uskoo. Kuva: Jenna Lehtonen
Irini Papanthimou
Vuosaari on alue, jossa Papanthimou käy usein. Kuva: Jenna Lehtonen

Oireet palasivat – syynä tunkkainen sisäilma

Arki luisti. Syksyllä 2015 Papanthimou aloitti lähihoitajaopinnot ja sai niiden myötä työharjoittelupestin vantaalaisessa päiväkodissa seuraavan vuoden keväällä. Vähitellen vanhat oireet palasivat kuin muistuttaakseen siitä, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka nuha ja väsymys muuttivat energisen ja puheliaan nuoren naisen väsyneeksi ja vaisuksi, töitä oli paiskittava. 

Pahimmillaan tuntui, että haahuilin työpaikkani käytävillä kuin haamu. En muistanut, mitä olin tekemässä. Aivosumu oli järkyttävää. Sitä tunnetta on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut samaa, Papanthimou muistelee kokemuksiaan. 

Hän sivuutti oireensa siihen asti, kunnes vanhan ammattiopiston sisäilmaongelmat nousivat puheenaiheeksi laajemmin myös mediassa. Samaan aikaan Papanthimou toimi helsinkiläisen perheen lastenhoitajana ja tapasi naisen, joka kävi taistelua hometalosta. Yhteisen pöydän äärellä keskustellen asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Viimeistään valmistumisen jälkeen vuonna 2017 saatu työpaikka sinetöi epäilyt sisäilmaan liittyvistä ongelmista. 

Huomasin heti, että ihoni kutisi, silmäni kuivuivat ja hengitys kirveli. Välillä oli pakko lähteä talosta ulos raittiiseen ilmaan. Oireilin päiväkodissa niin selkeästi, että jouduin purkamaan työsuhteeni koeajalla. En halunnut riskeerata omaa terveyttäni.

Tapaus johti siihen, että Papanthimou aloitti keikkailun Seuren kautta. Kiertely itähelsinkiläisissä päiväkodeissa ei tuonut helpotusta oireisiin – päinvastoin. Oireet jatkuivat entistä pahempana, vaikka osa rakennuksista oli vasta muutama vuosi sitten valmistuneita.

Joka päivä töiden jälkeen iski hirveä väsymys ja päänsärky. Menin töiden jälkeen suoraan sänkyyn pötköttämään. Jouduin lotraamaan silmätipoilla. Vapaapäivinä en kärsinyt näistä ongelmista yhtään, joten sitten ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä.

Pettymys oli kova.

Vuosaaren uimahalli, Irini Papanthimou
Vuosaaren uimahalli on yksi Papanthimoun suosikkipaikoista. Kuva: Jenna Lehtonen

Lapsista vanhuksiin

Sitkeistä yrityksistä huolimatta Papanthimou luopui unelmastaan päiväkodin työntekijänä. Sisäilmaongelmat olivat hänelle liikaa, eikä ongelmien kollektiivinen vähättely tuonut asiaan helpotusta. Tunkkainen sisäilma oli kuin itsestäänselvyys.

Jatkuvia flunssia oli monella muullakin työntekijällä, mutta ei niistä uskallettu puhua. Sisäilma-altistuneita pidetään hörhöinä. Sanotaan, että kyllähän kaikki oirehtisivat, jos olisi ongelmia.

Työskentely päiväkodeissa osoitti, että oli myös niitä lapsia, jotka kärsivät pitkistä flunssakierteistä. Kun lapsi palasi hetkeksi takaisin päiväkotiin, flunssaoireet palasivat uudelleen ja kierre jatkui.

Onhan se huolestuttavaa, kun lapset viettävät päiväkodeissa kuitenkin useamman vuoden. Kaikki eivät ehkä osaa yhdistää oireilua huonoon sisäilmaan. Sain hiljattain kuulla, että työharjoittelupaikkani paperivarastossa oli sattunut vesivahinko. Sieltä otetuista näytteistä löytyi hometta.

Nykyisin 25-vuotias Papanthimou kutsuu itseään stereotyyppiseksi homemuijaksi, joka tunnistaa huonon sisäilman nopeasti. Ensin tulee tunkkainen maakellarin haju, sitten silmät alkavat vuotamaan.

Ratkaisu hänen ongelmiin löytyi vanhustyön kautta. Papanthimou alkoi saada keikkapyyntöjä Kontulan Helykodista ja jäi sille tielle. Nyt hän työskentelee kotihoidon parissa Töölössä.

Olen tyytyväinen, kun jaksan tehdä työpäivän jälkeen asioita, jotka jäivät päiväkotipäivien aikaan tekemättä. Työkaverit ihmettelevät, miten jaksan tulla Itä-Helsingistä Mechelininkadulle. Nopeimmillaan matkaan kuluu reilu 30 minuuttia. Se on mielestäni siedettävä työmatka Helsingissä,metroa fanittava Papanthimou kuittaa.

Irini Papanthimou
Työmatkat sujuvat metrolla. Kuva: Jenna Lehtonen