Vuosaarelainen pyörätuolikelauksen olympiavoittaja ja maailmanmestari Toni Piispanen puhui Kontulan ala-asteella neljäsluokkalaisille vaikeuksien voittamisesta ja ystävien tuesta.

Kontulan ala-asteen liikuntasalissa istuu lauma neljäsluokkalaisia. Sympaattinen näky on useimmille lapsuudenmuistoista tuttu: unettava keltainen valaistus ja lattiassa miljoonan eri palloilulajin viivat niin, ettei mitään voi pelata kunnolla. Kappale perinteisistä perinteisintä Suomea.

Lapset kurkistelevat lattialla toistensa takaa polviasennoissa, kun mies heidän edessään näyttää, kuinka ketterästi pyörätuolilla voi keulia. Sen jälkeen mies laittaa yleisöön kiertämään aidon olympiakultamitalin.

– Meneeks tää rikki? kymmenvuotias poika kysyy tuijottaessaan painavaa mitalia.

Pyörätuolillaan keuliva mitalin omistaja Toni Piispanen, 45, nauraa ja vakuuttaa, että ei. Ei mene. Sitä paitsi olisihan hänellä niitä toinenkin. Unohtamatta myöskään kahta maailmanmestaruutta ja kolmea Euroopan-mestaruutta.

Huipputason pyörätuolikelaaja on saapunut Kontulaan esiintymään Aivovammaliiton puhujavieraana. Aivovammaliitto on etujärjestö, joka tukee koulutuksella, tapahtumilla ja kohdennetulla vaikuttamisella aivovammautuneiden ihmisten suoriutumista yhteiskunnassa. Tilaisuuden toisena puhujana kuullaan toimittaja Tiiu Pohjolaista, ja lopuksi lapsille jaetaan veloituksetta omat pyöräilykypärät.

Piispasen vierailu herätti innostusta koululaisissa.

Menestyjäksi kasvetaan

Puheensa päätteeksi Toni Piispanen jakaa nimikirjoituksia. Jonon ensimmäiseksi ehtinyt poika juoksee ruutupaperin kanssa salin poikki ja huutaa ylpeänä ääneen sen, minkä kaikki juuri näkivät: hän sai nimmarin. Tilaisuuden kesto on ollut noin puoli tuntia, mutta energiaräjähdys senkin ajan jälkeen on pitelemätön. Salin jo kerran tyhjennyttyä noin puolet oppilaista palaa vielä takaisin pyytämään, että saisivat ottaa yhteiskuvia. Pyyntö toki täytetään.

Salin rauhoituttua Piispanen kertoo tarkemmin työstään julkisena puhujana. Hän tekee esiintymisiä lapsille vain muutaman kerran vuodessa, sillä ensisijainen kohderyhmä on yrityssektori.

– Lasten kanssa täytyy aina lähteä vähän eri näkökulmasta, koska tällaisessa aiheessa on oltava osaltaan vähän varovaisempi ja vältettävä menemästä liian syvälle yhteiskunnallisiin arvoihin ja niiden muutoksiin, Piispanen kertoo.

Tämä on varsin ymmärrettävää. Yksi Piispasen yleisimmistä aiheista, menestyjäksi kasvaminen, on huomattavasti ymmärrettävämpi ja vähemmän raadollinen aihe, kun sen esittelee aikuiselle yleisölle yritysympäristössä eikä liikuntasalin lattialla istuvalle kymmenvuotiaalle, joka vasta opettelee elämän perustaitoja.

Yhteiskunnallisia ulottuvuuksia voi silti havaita lapsille räätälöidyssä versiossakin. Vanhan ja uuden pyörätuoliteknologian vertailu sekä tarinat siitä, kuinka paljon Piispasta nuorena hänen onnettomuutensa jälkeen auttoi kavereilta saatu tuki, ovat nimenomaan lapsille samastuttava tapa käsitellä yhteiskuntaa ja arvoja.

Muita käsitteitä, joita Piispasen puheesta voi poimia ovat esimerkiksi resilienssi – löyhästi suomennettuna toipumiskyky – ja eräs asiayhteydestä riippumatta jatkuvasti toistettu termi: voimaantuminen.

Käsitteestä on tullut muotia muutaman viime vuoden sisällä. Herääkin kysymys, mitä nimenomaan Piispanen tarkoittaa sanaa käyttäessään.

– Voimaantumisessa keskeistä on se, että oppii tuntemaan itsensä ja ympärillä oleva tiiminsä. Urheilu-urallani olen tehnyt kaavioita omista tuntemuksistani ennen harjoituksia, niiden aikana ja niiden jälkeen. Pohdin tunnetekijöitä, jotka vaikuttavat suoritukseeni, ja opin tunnistamaan omia mielentilojani, hän selittää.

Paikalla kiertänyt kultamitali sai huomiota osakseen.

Onnettomuus, joka muutti elämän

Piispasen elämään käänteen tehnyt vamma tapahtui hänen ollessaan 17-vuotias. Onnettomuus sattui karatenäytöksessä Lahden urheilutalolla. Piispanen osallistui ennalta suunniteltuun liikesarjaan, jonka lopuksi oli tarkoitus hypätä voltti vastustajan jalan ympäri.

– Voltti jäi kesken, ja lensin lattiaan pää edellä. Niskanikama naksahti saman tien‚ Piispanen kertoo.

Mutta urheilu ei jäänyt. Piispanen oli ollut lahjakas monenlaisessa liikunnassa lapsesta asti, joten oli ilmiselvää, ettei hän liikuntarajoitteisuuden myötä hylkäisi uranäkymiään.

Hän suoritti pian yliopistotutkinnon liikuntahallinnosta ja työskentelee sen mukaisissa tehtävissä opetus- ja kulttuuriministeriössä yhä vieläkin. Mitä taas itse urheilu-uraan tulee, karate ja muut alkuperäiset lajivalinnat piti vaihtaa uusiin, mutta pyörätuolikelaus ei silti ollut mikään itsestäänselvyys.

– Valitsin alun perin lajikseni pyörätuolirugbyn. Pelasin Suomen maajoukkueen kapteenina yli kymmenen vuotta. Vasta sen jälkeen siirryin kelauksen pariin.

Nyt yhtenä lajinsa menestyneimmistä urheilijoista Piispanen tekee Aivovammaliiton esiintyjänä itähelsinkiläisessä koulussa voimakasta kotiseututyötä. Hän on kotoisin alkujaan Hollolasta ja opiskellut Jyväskylässä mutta asunut perheineen Vuosaaressa jo vuodesta 2003 alkaen.

Piispanen valittiin Vuoden yleisurheilijaksi 2021.

Aurinkolahti viehättää

Hän muutti puolisoineen Aurinkolahteen heti asuinalueen rakentamisaikoina. Alue löytyi puhtaasti asuntoesitteitä selaamalla ilman minkäänlaista aiempaa kytköstä. Siellä ovat sittemmin syntyneet heidän molemmat tyttärensä, ja vuonna 2012 Lontoon paralympiamenestyksen jälkeen perhe sijoitti alueella omaan uudiskohteeseen.

– Pääsimme teettämään nykyiseen kerrostaloasuntoomme haluamamme muutostyöt, jotta pohjaratkaisusta sai lakisääteistäkin pyörätuoliystävällisemmän. Eikä vieläkään ole herännyt mitään haikailua muualle. Aurinkolahdessa yhdistyvät palvelut, luontoreitit ja merenranta, ja olemme kokeneet sen olevan rauhallinen ja turvallinen paikka elää.

Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, mutta pyörätuolin käyttäjälle itse asunnon lisäksi myös asuinalue vaikuttaa merkittävästi kodin valintaan.

– Kaupungin mäkiset alueet ja heikko talvikunnossapito eristävät pyörätuolilla liikkuvan ihmisen pahasti. Aurinkolahdessa ei juurikaan ole maastossa korkeuseroja, joten siellä liikkuminen on säästä riippumatta sujuvaa.

Siitä huolimatta, että Piispasen koti on ollut kohta 20 vuotta Itä-Helsingissä ja näillä näkymin siellä myös pysyy, hänen urheiluseuransa on Espoossa. Osasyy valintaan on se, että Espoon Tapioilla on käytössään taitavat valmentajat ja Esport Arenan laadukkaat tilat. Vastaavanlaista toimintaa ei pääkaupunkiseudulla ole muualla pahemmin tarjolla.

– Tiloja tarvittaisiin lisää, mutta ne eivät ole tässä edes suurin ongelma. Ulkokenttiä on olemassa kyllä ympäri Helsinkiä. Suurin ongelma on siinä, että meillä ei ole asiantuntevia valmentajia, jotka pystyisivät ottamaan seuroihinsa kelaajia. Espoon Tapiot on tällä hetkellä pääkaupunkiseudun ainoa seura, jossa paraurheilua halutaan systemaattisesti tukea.

Kontulan ala-asteen vanha liikuntasali täyttyi neljännen luokan oppilaista.

Huipputason valmentajista pulaa

Tutkimusten mukaan monilla seuroilla on kiinnostusta paraurheilijoiden mukaan ottamista kohtaan, mutta Piispasen mukaan sen mahdollistavat tukitoimet ovat erittäin puutteellisia. Tukitoimilla tarkoitetaan valmentajien määrää ja osaamista sekä urheiluvälineitä ja niihin liittyviä avustajia.

Piispanen kertoo, että Suomessa on vain muutama huipputason kelausvalmentaja, ja mielenkiintoista on, että kenenkään heistä tausta ei liity millään tavalla paraurheiluun.

– Heille on alun perin sattuman kaupalla päätynyt mukaan tiimiin yksittäinen paraurheilija, ja he ovat kehittäneet osaamistaan ihan omatoimisesti ja omasta halustaan. Sittemmin he ovat kaikki todenneet yhteen ääneen, että jokaisen hyvänä valmentajana itseään pitävän täytyy osata valmentaa myös paraurheilijaa.

Valmentajat perustelevat väitteensä sillä, että valmentamisen lainalaisuudet ovat kaikessa urheilussa keskenään samanlaiset, mutta paraurheilussa lisäelementin tuo se, että on kyettävä minimoimaan vamman haitta. On ymmärrettävä täysin, miten ihmiskeho toimii ja miten sitä kehitetään, kun jokin osa puuttuu pelistä kokonaan. Se on kehontuntemusta parhaimmillaan.

Seuroihin ilmestyy koko ajan enemmän ihmisiä, jotka ottavat koppia mahdollisuuksien järjestämisestä ja tietouden levittämisestä, mutta yhä ollaan tilanteessa, jossa paraurheilijoille jaetaan tilojen viimeiset käyttövuorot eikä lajien rekrytointia pahemmin priorisoida.

– On luonnollista, että uutta toimintaa käynnistäessä osallistujamäärä ei aluksi ole valtava. Uuteen toimintaan ei laiteta parhaita mahdollisia resursseja, koska ei tiedetä, onko se hyvä sijoituskohde alkuunkaan. Mutta ristiriita tässä on se, että eihän toimintaa koskaan voi kehittää, ellei siihen anneta edes mahdollisuutta.

Piispanen on asunut Itä-Helsingissä jo lähes 20 vuotta.

Teksti: Valtteri Mörttinen, kuvat: Jenna Lehtonen