Vanhusten kotihoito kaipaa kipeästi uusia työntekijöitä. Elli Lahtinen päätyi lopulta vaihtamaan alaa.

Missään ei ollut vessaa. Kesällä 2018 Itä-Helsinki hikoili helteessä, kun vanhusten kotihoitokäyntejä tekevä Elli Lahtinen, 40, katseli ympärilleen. Hän oli litkinyt koko päivän vettä selvitäkseen kuumuudesta, ja nyt iski hätä. Listalla oli jäljellä vielä kymmeniä vanhuksia, jotka odottivat apua.

Lahtinen kyykistyi pusikkoon kotihoidon työliivi yllään ja toivoi, että kukaan ei juuri sillä hetkellä näe häntä. Puskapissaa lukuun ottamatta työpäivä eteni tutun kaavan mukaan kellon tahdittamana. Syömään ei ehtinyt. Asiakkaille oli annettava insuliinipistos ja lääkkeet, lämmitettävä ruoka ja siirryttävä kävellen seuraavaan osoitteeseen toistamaan suunnilleen sama kuvio uudestaan. Keikkoja riitti.

15 kotikäyntiä päivässä on nykyään ihan tavallinen määrä alalla. Vuorojen aikana ei ehdi syömään, eikä vessaan. Meille hoetaan, että pitäisi tehdä enemmän, mutta ketään ei kiinnosta, millaista hoitoa ihmiset saavat. Ylemmät tahot tuijottavat pelkästään tilastoja, eivät laatua, Lahtinen kuvailee.

Määräysten mukaan vanhusten kotihoidossa aktiivista aikaa asiakkaiden luona on kerrytettävä päivän aikana neljä tuntia ja 40 minuuttia, eikä aikaan lasketa välimatkoja mukaan.

Jos päivän aikana on useampi 20 minuutin kävelymatka asiakkaalta toiselle, niin voit kuvitella, että ei se työpäivä riitä siihen. Hoitajat joutuvat tinkimään suunnitelluista käyntiajoista, jos haluavat päästä ajoissa kotiin. Asiakkaat puolestaan kärsivät siitä.

Suurin osa vanhusten kotihoidon asiakkaista on 75 vuotta täyttäneitä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan heitä oli Suomessa marraskuussa 2017 yhteensä 73 806.

Alanvaihtajaksi 2018

Lääketeknikoksi tähtäävä Lahtinen työskenteli kotihoidon parissa Roihuvuoressa 12 vuotta. Vaikka hän aikoo jättää kokopäiväisen kotihoitotyön taakseen, vanhuksille hänen arjessaan on aina paikka.

Kyllästyin siihen, että jäin joka päivä tekemään ylitöitä. Kun 15 minuuttia ennen vuoron päättymistä alkaa tilata vaippoja ja tehdä kauppatilauksia vanhuksille, pääsee lopulta kotiin tunteja myöhemmin. Työ on pohjimmiltaan aivan ihanaa, mutta se on mennyt sellaiseen suuntaan, joka kuluttaa ihmisiä loppuun.

Töitä on tarjolla enemmän kuin tekijöitä. Viimeiset 18 vuotta hoitoalalla työskennelleen Lahtisen mukaan suurin osa kotihoidon työntekijöistä antaa itsestään käynneillä enemmän kuin vaaditaan. Hänen kohdallaan ylitöitä kertyi lopulta niin paljon, että ratkaisu oli jäädä opintovapaalle 2018 vuoden alussa.

Silkkikutomo
Roihuvuoren kotihoitajat aloittavat ja päättävät työpäivänsä Silkkikutomolla. Kuva: Jenna Lehtonen
Vanhusten kotihoidossa jokaiselle asiakkaalle laaditaan hoito- ja palvelusuunnitelma. Kuva: Jenna Lehtonen
Kotihoidon asiakkaista suurin osa on vanhuksia. Kuva: Jenna Lehtonen

Suihkuun kerran viikossa

Myllypuron palvelukeskuksessa on arki-iltana hiljaista. Labradorinnoutaja Aapo heiluttaa häntäänsä, kun Lahtinen laittaa sen kaulaan oranssin huivin. Kaverikoirien vierailu on monelle asukkaalle viikon kohokohta. Aapo ja sen emäntä ovat olleet Kennelliiton ylläpitämässä vapaaehtoistoiminnassa mukana neljä vuotta.

Jos tietää, että joku ihminen ei ole välttämättä päässyt vuoteen ulos, niin sitä ilahtuu hänen puolestaan, kun jotakin hyvää tapahtuu. Se voi olla ihan pieni asia, kuten kaverikoiran vierailu, kaalikääryleiden syöminen, lapsenlapsen näkeminen tai se, että pääsee vartiksi istumaan pihakeinuun.

Useampi käsipari rapsuttaa Aapon kullankeltaista turkkia, kun se istahtaa lattialle. Lahtinen seisoo koiransa vieressä ja hymyilee. Palvelukeskuksessa hänen ei tarvitse huolehtia siitä, onko joku jättänyt ruoan tähteet lojumaan pöydälle. Toisin on kotihoidon puolella.

Kaverikoirat vierailevat Myllypuron monipuolisessa palvelukeskuksessa kahden viikon välein. Kuva: Jenna Lehtonen
Lahtisen mukaan hänen alansa on lähtenyt alamäkeen noin viisi vuotta sitten. Kahta viimeisintä vuotta hän kuvailee hurjimmiksi. Kuva: Jenna Lehtonen

Siellä kohtaa myös niitä kamalia koteja ja ihmiskohtaloita. Haju on hirveä, kun lattioilla on lautasia ja mukeja, joissa lentelee kärpäsiä. Et uskalla istua mihinkään, kun et tiedä, mitä on alla. Joskus näkee asuntoja, joissa sekä lattiat että lakanat ovat mustia.

Kotihoidossa kukaan ei pääse suihkuun joka päivä. Hoitajien päivittäisiin rutiineihin kuuluu ainoastaan kainaloiden pyyhkiminen ja alapääpesut. Varsinainen suihkupäivä on kerran viikossa, ja jos siinä hetkessä ei suihkuun suostu, se siirtyy viikolla eteenpäin.

Muistisairas  saattaa asua tavararöykkiön keskellä. Silloin eteinen on täynnä puhelinmyyjiltä tilattuja lehtiä ja kirjoja. Lahtinen on nähnyt kokonaisia avaamattomia kirjasarjoja paketeissa, joihin vanhus ei ole koskenutkaan. Näin voi käydä, jos ei ole omaisia, eikä ystäviä. Monet ovat täysin riippuvaisia kotihoidosta. Laitoshoitopaikkaa haetaan yleensä vasta silloin, kun ei enää pärjätä neljän kotihoitokäynnin turvin.

Jos asiakas käyttää vaippoja, niin yleensä kotihoitaja käy hänen luonaan enimmillään kolmesti päivässä. Mitään tarkkoja aikoja ei ole. Se riippuu täysin hoitajasta, moneltako hän paikalle saapuu.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että iltahoitaja saattaa lähteä asunnolta seitsemältä illalla, kun seuraava aamuvuorolainen ehtii paikalle vasta aamupäivällä. Jokainen voi arvailla, mitä käy, jos vanhus ei muista syödä tai juoda siinä välissä. On helppo ymmärtää, miksi apteekissa työharjoittelua suorittava Lahtinen ei kaipaa takaisin kotihoitajaksi. Eniten hän nauttii työstään, kun vanhukset kertovat tarinoita eletystä elämästä ja muistelevat omia edesmenneitä lemmikkejään. Joukkoon mahtuu tapauksia, jotka koskettavat syvältä.

Täällä Myllypuron palvelukeskuksessa asuu eräs entinen koiranomistaja, joka ei pysty puhumaan tai liikkumaan. Hän vain makaa sängyssä. Lähes joka kerta, kun hän näkee koiran, hänen silmistään alkaa valua kyyneleet, Lahtinen kertoo.

Vanhusten kotihoito
Aapo on toiminut kaverikoirana neljä vuotta. Kuva: Jenna Lehtonen

Roihuvuoren lähiö syntyi 1950-luvulla

Vanha räsymatto roikkuu kerrostalon sisäpihan telineessä, ja hiekkapolulla on hiljaista. Ainoastaan 1970-luvulla rakennettu vesitorni paljastaa, missä ollaan. Aapo nuuhkii maata ja kuljettaa omistajaansa pitkin metsäpolkua. Roihuvuoren historian aistii, kun kävelee hevosenkengän muotoisen Tuhkimontien asfaltilla. 

Kaarina Hulkkonen kertoo aluetta käsittelevässä kirjassaan, että sodan jälkeisen jälleenrakennuksen ihanteena oli englantilainen puutarhakaupunki, jossa pientalot muodostivat asumisvyöhykkeitä, joista kävelymatkan päässä sijaitsivat koulut, kirkko, ravintola ja muut jokapäiväiseen elämänmenoon kuuluvat kunnalliset ja yksityiset palvelut.

Ei ihme, miksi Itä-Helsinkiin ja erityisesti Roihuvuoreen alkoi nousta kaupunkimaisia kivitaloja keväällä 1955. Ensimmäiset niistä valmistuivat Roihuvuorentielle. Suurin osa kodeista oli yksiöitä tai kaksioita, sillä isompia asuntoja rakennettiin vähän. Tuolloin asunnon ostamisen edellytyksenä oli, että asianomainen oli ollut sodan aikana rintamalla tai että hän oli sotaleski, Hulkkosen opuksesta selviää. Alun perin Itä-Herttoniemenä tunnettu lähiö nimettiin Roihuvuoreksi vuonna 1958.

Lahtinen pysähtyy matalan kerrostalon eteen ja kertoo, että monet hänen asiakkaistaan ovat muuttaneet Roihuvuoreen rakennusten valmistuttua ja jääneet sille tielle.

–Nyt monet vanhukset asuvat yksin hissittömissä taloissa, eivätkä uskalla kaatumisriskin takia lähteä ulos ollenkaan. Kaikilla ei ole omaisia, jotka veisivät pihalle.

Roihuvuori
Lahtisen aiempi labradorinnoutaja oli niin vilkas, että sen kanssa ei voinut harrastaa kaverikoirahommia. Kuva: Jenna Lehtonen

Kotihoidon armoilla

Kiikkustuolissa istuva hymyilevä mummo on stereotypia, johon Lahtinen on törmännyt etenkin vanhoihin omistusasuntoihin astuessaan. Eron kaupungin vuokra-asuntoihin huomaa.

–Vaikka asun itsekin kaupungin kämpässä, niin se oleminen on erilaista. Vuokra-asunnot ovat yleensä törkyisempiä. Elämänhallinta on erilaista kuin sillä ihmisellä, joka on joskus ostanut itselleen asunnon. Usean kohdalla se menee niin, että vuokran maksaa sosiaalitoimisto.

Päihderiippuvuus tai mielenterveysongelmat eivät aina näy ulospäin. Työhistoriansa varrella Lahtinen on nähnyt niin paljon erilaisia ihmiskohtaloita, että hän järkyttyy enää ani harvoin.

–Kerran juttelin yhden asiakkaan kanssa, jonka taustalla oli vuosikausia kestänyt asunnottomuus ja alkoholiongelma. Hän kertoi, että ei kadu niitäkään aikoja, jolloin nukkui porttikongissa siihen saakka, kunnes poliisit tulivat paikalle. Ne ovat kuulemma olleet kokemuksia, Lahtinen kertoo.

Hänen mukaansa elämää nähneet osaavat ajatella huonojakin aikoja elämyksinä. Nuorilla on toisenlainen näkökulma menneisyyden arviointiin. Entä mitä ajattelee 40-vuotias Lahtinen?

–Minulla ei ole lapsia eikä sisaruksia. Todennäköisesti tulen olemaan se vanhus, joka on kotihoidon armoilla. Kamalinta olisi elää yksin täysin muistamattomana ihmisenä, joka ei kykene pitämään puoliaan.

Ruiskumestari
oihuvuoren ensimmäinen Elanto toimi aikoinaan samassa punatiilitalossa, jossa on nykyisin yksi Helsingin vanhimmista ravintoloista. Kuva: Jenna Lehtonen
Roihuvuoren ostari
Ostoskeskuksen rakennutti Roihuvuoren Liiketalot Oy vuonna 1958. Kuva: Jenna Lehtonen