Omakotitalojen asukkaat kilpailevat keskenään siitä, kenen asunto on kylmin ja kuka säästää päivässä eniten sähköä. Samaan aikaan kerrostaloasuja selviää sähkölaskuistaan parilla kympillä kuussa, huomauttaa Mellunmäen kerrostalojen kasvatti Rosanna Marila.

Minulla on kiinteähintainen, kahden vuoden määräaikainen sähkösopimus kerrostaloasunnossa. Neljän hengen perheeni sähkölasku kuukaudessa on pari kymppiä, välillä yli, välillä ali. Siihen päälle tulevat vielä sähkön siirtomaksut, pari kymppiä kuussa nekin.

Toisin on omakotitaloissa asuvien tuttujeni laita. Kun sähkön hintakriisi pyörähti pari vuotta sitten käyntiin, eteeni avautui kokonaan uusi maailma.

Olin toki aina tiennyt, että omakotitalossa asuminen kuluttaa paljon sähköä, mutta en osannut ajatella, että hinnat voisivat niissä kivuta jopa tonniin kuussa. Miten kellään tavallisella tallaajalla on sellaiseen varaa?

Tuntemani omakotitaloasujat ottivat kuitenkin nopeasti tilanteen haltuun ja vetäisivät käyntiin sähkön säästökiiman. Somekanavani täyttyivät kilpailuhenkisistä vertailuista siitä, kuka oli onnistunut juuri tänään säästämään pörssisähkölaskussaan kaikkein eniten.

En ole koskaan nähnyt yhtä paljon valokuvia eri kotien lämpömittareista kuin sähkön hinnan kallistuttua.

Suurimmat kehut omakotitalojen omistajien keskuudessa kerää näköjään se, kuka on onnistunut elämään pisimmän aikaa talvitakkiin kääriytyneenä mahdollisimman kylmässä ja pimeässä kodissaan. Mieluiten nuotiopannulla pihamaalla kahvinsa keittäen.

Ystäväni kertoi, että tänä talvena hänen lapsuudenkodissaan äiti keitteli kasviskeittoa, mutta hänen vessakäyntinsä aikana isä hyökkäsi sammuttamaan lieden ja ilmoitti, että vasta kello neljältä saa jatkaa. Silloin pörssisähkö oli halvempaa.

Mainos:

Loppu viimein ei taida edes olla kyse rahasta, vaan siitä, kuka ansaitsee näillä säästötoimillaan kärsimyksen kirkkaimman kruunun.

Kerrostalo sen olla pitää

Vannoutuneen kerrostaloihmisen silmissä koko homma näyttää järjettömältä. Sille vetävät vertoja vain ilmaisten ämpärien jonot.

Olen Mellunmäen kerrostalojen kasvatti, ja asunut niissä parikymmentä vuotta. Sittemmin olen asunut kerrostalossa myös Puotilassa. Koskaan en ole omakotitalosta haaveillut, saati tuntenut tarvetta asumismuodon tavoitteluun.

Itähelsinkiläiset kerrostalot ovat sielunmaisemani. Minulle ne tuntuvat kodilta.

Välillä olen silti vähän hävennyt sitä, että viihdyn niin hyvin kerrostaloissa. Suomalaiseen keskiluokkaiseen unelmaanhan kuuluisi ennemmin punainen tupa ja perunamaa.

Ääneen lausumaton oletus kerrostaloista on, että niissä asuvat ne, joilla ei ole varaa muuhun. Kerrostaloelämä on valitettava välitila suurempaa unelmaa tavoitellessa. Mutta entäpä, jos näin ei olekaan?

Onneksi sähkön hintakriisi on tuonut kerrostaloasujan sieluuni rauhan. Olen sittenkin ollut valinnoissani fiksu.

Samaan aikaan, kun omakotitalojen asukkaat hytisevät kodeissaan, minä hengailen kotonani tasaisessa 22 lämpöasteessa. Itse en ole voinut lämpötilaan edes vaikuttaa, sillä sen on päättänyt puolestani talonyhtiön hallitus.

Myös lumityöt, rappukäytävien siivoukset, jätemaksut sun muut tonttikulut hoituvat puolestani yhtiövastikkeen hinnalla. Minun ei tarvitse käyttää vapaa-aikaani loputtomalla työmaalla, vaan saan olla luvan kanssa laiska.

Kerrostalonaapureiden äänet eivät myöskään minua haittaa, ne tuntuvat ennemminkin kotoisilta. Tuolla toisessa asunnossa joku muu elää omaa arkeaan, minä omaani. Välillä kohtaamme rappukäytävässä ja vaihdamme kuulumiset, mutta sen suurempaa velvoitetta yhteydenpidolle ei ole.

Itä-Helsingissä riittää sekä kerrostaloja että omakotitaloja. Väitän, että me kerrostaloasujat olemme sähkökriisin todellisia voittajia.