Näyttelijä Antti Reini on tyypillinen esimerkki suomalaisesta yleistaiteilijasta, joka on kastanut varpaansa kohta joka ikiseen olemassa olevaan taiteenlajiin. Nuoruuden jengikokemusten ja levottoman elämän koulima maailmankansalainen näkee Itä-Helsingissä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuden.

– Sori, saattaa vastaukset rönsyillä, Antti Reini naurahtaa.

Hänen kanssaan keskustelu etenee täysin huomaamatta laajakuvista yksityiskohtiin, hitaasta nopeaan ja arkisesta utopiaan. Hän on irronnut hetkeksi työhuoneestaan romaania kirjoittamasta poiketakseen pullakahvilla kevättuulisessa Aurinkolahden rannassa.


Mainos:


– Tämä universumini on tänään itsellenikin ihmeellinen paikka. Periodeina, jolloin kirjoitan, vastaukseni saattavat olla aika sekavia.

Sekavuutta on helppo kunnioittaa, koska se on vain luonnollinen osa menestyvän yleistaiteilijan imagoa. Virratkoon keskustelu siis vapaasti, ja tulkoon koko maailma käydyksi läpi.

Itä-Helsinki tuli Reinille tutuksi alueeksi jo nuoruusvuosina. Kuva: Jenna Lehtonen

Repaleisia esityspätkiä epävakaassa yhteiskunnassa

Reinin työn alla oleva romaani Sunnuntai on hänen toisensa La Ciudadin (Like 2016) jälkeen, mutta se ei todellakaan ole parhaillaan hänen ainoa projektinsa. Hän on nimittäin juuri palannut Lapista tekemästä Mika Kurvisen ohjaamaa Reindeer Mafia -sarjaa, joka perustuu Mikko-Pekka Heikkisen huomiota herättäneeseen kirjaan (Johnny Kniga 2016). Ja samaan aikaan kaiken muun mainitun kanssa mies näyttelee pääosaa Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.

Hetkinen. Pääosa Tampereen Teatterin päänäyttämöllä kuulostaa joltain, mikä ei kuulu joukkoon. Miten villinä ja vapaana elävä Reini sinne on päätynyt?

Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama sovitus Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -teoksesta pyörii itse asiassa jo kolmatta esityskauttaan. Tosin repaleiset esityspätkät ovat osittain seurausta koronarajoituksista ja teattereiden ovien toistuvasta avaamisesta ja sulkemisesta – eivät niinkään tarkoituksenmukaista näytöskausien toistamista. Yhtä kaikki Reini kertoo viihtyvänsä ison teatterin lavalla, jota hän kutsuu näyttelijän temppeliksi.

Kokemus suomalaisen laitosteatterin näyttämöllä onkin hänelle koko uran ensimmäinen.

– En kutsuisi Tampereen Teatteria laitosteatteriksi. Se on hyvä teatteri, Reini korjaa.

Toimittajalle suunnattu huomautus on varsin ymmärrettävä. Laitosteatteri-termiin on latautunut puhekielessä konnotaatioita, jotka vihjailevat, että niissä elinkeinotoiminta ajaa taiteellisen laadun edelle. Reini kuitenkin vakuuttaa, että se, että juuri hän on vältellyt työtä isojen teattereiden pitkissä näytöskausissa, ei ole mikään arvokysymys, vaan syy on yksinkertaisesti hänen kalentereita kavahtavassa luonteessaan.

– Minulla vain ei ole ollut aikaa teatterille. Elämäntapani takia on ollut vaikea ottaa vastaan säännöllisiä kiinnityksiä. En ole kokenut sellaista vuodesta toiseen jatkuvaa ja joka päivä tiettyyn aikaan alkavaa perinteistä työrutiinia mitenkään omakseni. Tampereellakin olen vierailemassa ja näyttelen vain kyseisessä näytelmässä.

Uutelan alue on yksi Reinin suosikkipaikoista Vuosaaressa. Kuva: Jenna Lehtonen

Nollasta sataan kahdessa vuodessa

Vaikka nyt, loppukeväästä 2022, työtahti on jopa poikkeuksellisen kireä, Reini on päässyt hiljattain kokemaan aikataulujen ja työtarjousten haihtumisenkin. Monen muun viihdetaiteilijan tavoin hänen koko ammatillinen jalustansa romahti täysin koronan rantautuessa Suomeen keväällä 2020.

Hän myöntää, että osittain sen takia poikkeuksellinen teatterityö on tehnyt pääkopalle hyvää.

– Harkitsin kyllä todella pitkään ennen kuin sen työn otin vastaan. Vaikka korona katkaisikin ensimmäisen harjoitusperiodin, jota jatkoimme sitten syksyllä ensi-iltaan ja ensimmäisiin esityksiin asti, niin huomasin hengähtäneeni tyytyväisenä siihen, että pitkästä aikaa oli edes jotakin pysyvyyttä arjessa. Jokin latentti stressi ehkä salaa laukesi.

Kun korona alun perin sulki koko kulttuurielinkeinon, Reini päätti lähteä Espanjaan, jossa on viettänyt viime vuosina paljon aikaa, eikä häntä edes haitannut, että koko maa oli menossa niin sanotusti lockdown-tilaan eli täyteen ulkonaliikkumiskieltoon. Hänellä oli silloin esikoisromaaninsa työn alla, joten lockdownin olisi hyvin voinut käyttää sen kirjoittamisen parissa.

Mutta ennen kuin hän ehti toteuttaa suunnitelmansa, lentoliikennekin katkesi. Suomesta ei päässytkään sillä hetkellä yhtään mihinkään.

– Mutta ei se ollut mikään kummoinen vastoinkäyminen. En osaa stressaantua tuollaisista asioista, koska elämäni ei muutenkaan ole rakentunut tasapainoisten rutiinien varaan. Rakensin Espanjan kotiini ja kirjoittelin kesäkuuhun asti, kunnes pääsin viimein lähtemään.

Syksyllä ilmestyvä Sunnuntai-romaani kertoo, miten kapinoiva oman tiensä kulkija löysi tarkoituksensa näyttelijänä, kirjailijana, lauluntekijänä ja muusikkona. Kuva: Jenna Lehtonen

Epäonnistunut paitabisnes

Reini keksi Suomessa tyhjiä kuukausia kulutellessaan sijoittaa rahojaan ja aikaansa jopa paitabisnekseen. Hän painatti tekstillä ja logolla varustettuja ympäristöystävällisiä äärimmäisen laadukkaita luomupuuvillapaitoja, joille hän oli kartoittanut kiinnostusta sosiaalisessa mediassa. Etukäteen vastaanotto vaikutti hullaantuneelta ja idea suorastaan idioottivarmalta.

– Pistin sitten viimeiset rahani siihen, ja lopulta kaupaksi meni 16 paitaa. Aina kun yritän jotain bisnestä, kaikki menee suoraan sanottuna päin vittua, joten ehkäpä taiteellisempien sisältöjen luominen on minulla ominaisempaa ja jätän myymisen heille, jotka sen osaavat.

Paitakauppiasta Antti Reinistä ei siis tullut. Mutta hän on tälläkin hetkellä näyttelijä, prosaisti, runoilija – ja vielä laulaja–lauluntekijäkin. Nuorena hän soitti useissa yhtyeissä rumpuja ja pitkän tauon jälkeen, vuonna 2016 julkaisi sooloalbumin ja on viime vuodet keikkaillut mies ja kitara -tyylilajin sooloartistina. Seuraava levykin on ilmestymässä jo vuoden sisällä.

Hän toteaa, että itse asiassa ihan alun perin hänestä ei pitänyt silti tulla mitään mainituista asioista. Hänestä piti tulla elokuvaohjaaja.

Eikä hän ole vieläkään tuota haavetta hylännyt vaan tähtää siihen yhä.

– Kyllä tässä vielä ainakin yhden arthouse-elokuvan ehtii tekemään ennen kuin taajuus vaihtuu.

Muun muassa Vares-elokuvista tunnettu Antti Reini on omien sanojensa mukaan parempi valkokankaalla kuin still-valokuvissa. Kuva: Jenna Lehtonen

Vuosaari kutsui tyttären vuoksi

Reini oli hetken jo aikeissa muuttaa Espanjaan pysyvästi ja hylätä tyystin vakituisen Suomen asumuksensa, joka sillä hetkellä sattui sijaitsemaan Itä-Uudellamaalla Monninkylässä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun hänen silloin 13-vuotias tyttärensä, joka oli asunut äitinsä kanssa pohjoisessa kymmenisen vuotta, muutti yllättäen takaisin Helsinkiin. Tarkkaan ottaen Vuosaareen.

– Hän olisi sitten ollut Helsingissä ja minä Espanjassa. Fyysinen välimatkamme olisi kasvanut vain entistä suuremmaksi. Päätin jäädä Suomeen, koska valinta tarjosi mahdollisuuden viettää hänen kanssaan aikaa arkisemman elämän ja pienten mutta merkityksellisten asioiden parissa.

Ja välimatka lyheni pian entisestään. Reini päätti jättää Monninkylän asuntonsa ja siirtyä itsekin Helsinkiin. Hän ilmaisi aikeensa sosiaalisessa mediassa, ja kaksi päivää myöhemmin ystävä otti yhteyttä kertoen, että tarjolla oli ratkaisu.

– Puhelun jälkeen minulla olikin asunto Vuosaaressa, kahden kilometrin päässä tyttärestäni, Reini nauraa.

Reinillä on yhteensä kolme tytärtä. Heistä jokaisen kanssa hän on tekemisissä, ja kaikki lapsista kutsuvat häntä isäksi. Siitä voi siis vetää ainakin yhden johtopäätöksen.

– Olen jossakin asiassa onnistunut erinomaisesti, Reini hymyilee.

Monet Vuosaaren paikat ovat tulleet Reinille tutuiksi töiden kautta. Kuva: Jenna Lehtonen

"Tossun kundit" sopeutuvat Stadissa kaikkialle

Itä-Helsinkiin Reinillä on pitkä suhde jo ennestään. Kun hän alkaa puhua nuoruudestaan, yhtäkkiä lauseisiin sekoittuu varkain uudenlaista rentoutta ja klassista stadin slangia.

– Olen itse kotoisin Kalliosta, mutta ensimmäinen tyttöystäväni 70-luvulla asui Kontulassa, ja 1980-luvulla seurustelin vuosaarelaisen tytön kanssa. Lepakossakin pyöri paljon frendejä idästä. Bunkkasin teininä jonkin aikaa Itäkeskuksessa, ja ensimmäisen bändini kundit asuivat Puotilassa Klaavuntielä. Treenasimme talon pommarissa ja verkkokellareissa ja hengailimme ostarilla.

Reini opiskeli noina nuoruudenpäivinään Torkkelinmäen toisessa lyseossa eli Tossussa. Se oli tuohon aikaan poikakoulu, johon oppilaita tuli useista eri kaupunginosista. Vaikka hänen omaan maailmankuvaansa ei tuolloin kasvanut minkäänlaista muuria kantakaupungin ja idän välille, niin erilaisia rajoja oli silti olemassa.

– Kiertelin jo skloddina ratikalla ja bussilla ympäri Stadia tutkien eri mestoja. Teini-ikään selvittyäni korttelipainit olivat laajentuneet kaupunginosien välisiksi jengikahinoiksi. Niiden lisäksi kaduilla vaelsi diinareita, punkkareita ynnä muita erilaisia ryhmittymiä. Varmasti kaikilla oli joku syy vilkuilla selkänsä taa. Kahinat olivat sellaista summittaista katuväkivaltaa, johon tietyn tyyppiset ihmiset löytävät aina tarvitsemansa tekosyyn.

Se, että koulussa oli kavereita ympäri kaupunkia, helpotti liikkumista eri kaupunginosissa. Aina oli joku tuttu kulmilla.

– Se ilmapiiri kaduilla rauhoittui, joskin silloinkin vain vähän, kun ystäväni Jarkka potkittiin hengiltä Eirassa. Nykyajan meiningistä en enää tiedä. Huumeet ovat astuneet mukaan kuvioihin, joten varmasti hieman organisoidumpaa on erilaisten katujengienkin toiminta.

Reini intoutui heittelemään leipiä mereen kuvaajan toiveesta. Kuva: Jenna Lehtonen

Kulttuurien sulatusuuni

Kokemusten koulima Reini kokee viihtyvänsä sitä paremmin, mitä monipuolisempi väestöpohja alueelta löytyy. Itä-Helsingissä hän tapaa ihmisiä, jotka ovat kaiken näköisiä ja puhuvat kaikkia mahdollisia kieliä. Hän on asunut aikoinaan Tukholman lähiöissä, muun muassa Rinkebyssä, joten tuo moninaisuus on tuttua ja kotoisaa.

Hän toki törmää aika ajoin yhä ulkopuolisten kummallisiin mielikuviin Itä-Helsingistä. Niissä esiintyy koomisen usein median ja huhupuheiden värittämiä ghettodystopioita. Ei liene tarvetta erikseen edes avata, mitä hän on näistä kauhukuvista mieltä.

– Ei Suomessa ole yhtäkään varsinaista ghettoa. Täällä on asumalähiöitä, joissa elää tavallisia ihmisiä. Ongelmia on joillakin alueilla enemmän tai vähemmän, ja niitähän löytyy myös paremmilta alueilta.

Paremmista alueista puhuessaan Reini korostaa lainausmerkkejä sanojen ympärillä. Hän toteaa, että erona on lähinnä se, että ongelmat eivät niillä alueilla heijastu fasadien takaa katukuvaan yhtä vahvasti.

– Diggaan Vuosaaresta todella paljon. Täältä löytyy atmosfääriä ja tunnelmaa joka lähtöön. Euroopan maissa eri kulttuurit ovat jo kauan sitten sekoittuneet kaikilla yhteiskunnan tasoilla, ja sen merkitys näkyy positiivisen valon loisteessa. Monikulttuurisen Suomen kehittäminen ja tukeminen on Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeää. Ilman sitä jäämme polarisoituneeksi takapajulaksi.

Moottoripyöräharrastus lukeutuu Reinin kesäsuunnitelmiin. Kuva: Jenna Lehtonen