Itähelsinkiläinen Mikaela Eriksson, 39, ajatteli pitkään, ettei hänestä tule äitiä. Sitten syntyi tytär Malva. Suvun historia Itä-Helsingissä on värikäs: sota-aikaan heistä monen elämä oli hiuskarvan varassa.
Yhdeksänkuinen Malva istuu syöttötuolissa ja hymyilee leveästi. Hän on tullut lounaalle Vuosaaren kauppakeskus Columbukseen yhdessä äitinsä Mikaela Erikssonin ja isänsä Mikon kanssa. Perheen seurana on myös Mikon täti – ja piipahtaapa Mikaelan isäkin tervehtimässä lapsenlastaan.
Malva on itähelsinkiläinen jo neljännessä sukupolvessa. Hän on syntynyt Vuosaareen vuonna 2022, Mikaela-äiti Roihuvuoreen vuonna 1983, isoisä Tullisaareen vuonna 1938 ja isoisoisä herttoniemeläiseen torppaan vuonna 1908.
– Itä-Helsinki on meille tärkeä, koska se on kotimme. Juuremme ovat täällä ja olemme niistä ylpeitä, Mikaela sanoo.
Mikaela pitää Vuosaarta loistavana paikkana lapsen kasvattamiseen. Alueella on rauhallista ja puitteet muutenkin kunnossa: on ihana kirjasto, mainio uimahalli, hienoja metsiä ja ulkoilualueita sekä hyvät liikenneyhteydet.
Mitään niistä ei voi kuitenkaan ottaa itsestäänselvyytenä, Mikaela tietää. Ei nykyisyydestä eikä menneestä käsin katsottuna: on nimittäin ollut hiuskarvan varassa, että Mikaela edes on nyt tässä kertomassa tarinaansa.
Sota traumatisoi suvun hevosenkin
Mikaelan isä oli vain vuoden ikäinen, kun vuonna 1939 syttyi talvisota. Isä syntyi ja kasvoi Tullisaaressa, Laajasalon kaupunginosassa. Alue luokiteltiin tuolloin Helsingin maalaiskunnaksi.
Mikaelan isänisä puolestaan on kotoisin torpasta, joka sijaitsi korkeilla kallioilla Herttoniemen nykyisen K-Supermarket Hertta -kaupan yläpuolella. Isoisä työskenteli yhtenä Kulosaaren kartanon torppareista.
Mainos:
Kun talvisota alkoi, isoisä ei voinut terveyssyistä osallistua sodankäyntiin. Onneksi hän oli juuri hankkinut perheelle vuokraviljelysmaita, joten ruokaa riitti pula-aikana paitsi omalle perheelle, myös myytäväksi.
Elämä sodan keskellä ei ollut helppoa. Kun talvisodasta oli selvitty, alkoi jatkosota. Silloin helsinkiläiset keksivät huijata Neuvostoliittoa suurpommituksissa helmikuussa 1944. He sytyttivät pimeällä tulia silloin asumattomalle alueelle Vuosaareen, jolloin pommikoneet pommittivat asutuksen sijaan joutomaata.
Mikaelan isän ja isoisän koti Tullisaaressa meinasi kuitenkin jäädä pommitusten alle. Kun perhe aamulla meni katsomaan ylilentojen aiheuttamia tuhoja, meren jäässä näkyi kymmenittäin syviä, pyöreitä koloja. Viimeinen niistä päättyi rantaviivaan.
– Jos yksikin pommi olisi vielä pudotettu, se olisi osunut isäni kotitaloon.
Mikaela on kuullut isältään tarinoita myös tilan hevosesta, joka palveli rintamalla talvisodan aikaan. Se meni sodasta niin sekaisin, ettei koskaan täysin toipunut.
Sota toi toisaalta esiin myös Mikaelan suvun sisukkuuden. Kerran heillä oli kylässä vieraita, kun sireenit alkoivat soida. Ohjeena oli mennä pöytien alle pommeilta suojaan.
Kun perhe ja vieraat sitten konttasivat ympäri asuntoa, Mikaelan isoäiti ilmoitti: sota ei saa meitä polvilleen. Jos pommi osuu, sitten se osuu, eivät pöydät siinä auta. Kyläilyä jatkettiin normaalisti.
90-luvun laman lapsi
Mikaelan oman ikäluokan kollektiivisena sukupolvikokemuksena voidaan pitää 1990-luvun lamaa. Mikaela oli syvimmän laman aikana alakoululainen ja asui Roihuvuoressa.
Lapsena Mikaela otti vallitsevan tilanteen annettuna. Hänelle oli normaalia, että kaupat ympärillä menivät konkurssiin ja vaihtuivat hiljalleen pitserioiksi tai keskikaljakapakoiksi.
– Veikkaan, että ikäpolvelleni on jäänyt lama-ajasta paljonkin käsittelemättömiä traumoja. Ne näkyvät nykyään esimerkiksi mielenterveysongelmina. Aikuisten vaikeudet lamassa heijastuivat väistämättä meihin lapsiin, eikä yhteiskunta tullut avuksi.
Kokonaisuutena Mikaela muistaa lapsuutensa Roihuvuoressa kuitenkin hyvänä. Kesät olivat aurinkoisia ja lämpimiä, talvet kylmiä ja lumisia. Mikaela luisteli ja hiihti meren jäällä Strömsinlahdella Roihuvuoren ja Tammisalon välissä.
– Roihuvuoressa oli oma yhteisönsä, jossa oli hyvin erilaisia persoonallisuuksia. Se oli rikkautta. Vaikka mukaan mahtui surullisiakin ihmiskohtaloita, yhteisöllisyys oli vahvaa. Ihmiset tunsivat toisensa.
Sittenkin äidiksi
Mikaela on työskennellyt yhteensä 20 vuotta Itäkeskuksen Stockmannilla erilaisissa rooleissa. Hän on myös opiskellut Helsingin yliopistossa sosiologiaa. Perhevapaiden jälkeen olisi tarkoitus jatkaa tradenomiopintoja.
Mikaelasta ei ollut alun perin tarkoitus tulla äitiä. Hän oli aina ajatellut, ettei vanhemmuus ole häntä varten.
– En ole koskaan tuntenut itseäni äidilliseksi, enkä ole ryntäillyt tuntemattomien vauvojen luokse jokeltelemaan. Mielsin itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi.
Sitten iski koronapandemia. Mikaela ja pitkäaikainen avopuoliso Mikko olivat juuri ostaneet Vuosaaresta kolmion. Hiljalleen Mikaelasta alkoi tuntua, että hän voisi sittenkin haluta lapsen. Pari alkoi keskustella asiasta ja pohti sitä pari vuotta. Lopulta Mikaela totesi: en tästä enää nuorru.
– Minulla oli korkeat kriteerit itselleni äitinä. Jos lapsen haluaa, pitää mielestäni olla valmis kantamaan vastuu päätöksestä. Toisaalta ymmärsin, että minulla voisi olla lapselle annettavaa. On paljon asioita, joita voin hänelle näyttää ja opettaa.
Nykyään Mikaela tuntee äitiyden antavan itselleen paljon.
– Vaikka koko elämäni on muuttunut, en koe muuttuneeni ihmisenä. Olen edelleen kiinnostunut samoista asioista kuin ennen vauvaakin. On ollut hienoa huomata, että saan olla edelleen myös minä.
Yksi Mikaelalle tärkeistä asioista on Itä-Helsingin tulevaisuus. Hän on huolissaan alueen kaavoituksesta ja kaupunkisuunnittelusta ja pelkää, että se paras asia – luonto – katoaa.
– Ihmisethän muuttavat lähiöön juuri luonnon perässä. Kerrostaloasuntojen rakennuttamisvimmassa ei pidä unohtaa sitä. On kaikkien itähelsinkiläisten etu, että lähimetsät säästyvät jälkipolvillekin.
