Avoimet puutarhat -päivää vietetään sunnuntaina 9. heinäkuuta. Itä-Helsingin Vartiokylässä asuva Tiina Merisalo esitteli omaa pihaansa tapahtumassa vuonna 2020. Nyt hän kertoo unelmiensa puutarhasta ja sen synnystä.
Mongolianvaahtera. Terijoensalava. Sateenvarjojalava. Riipparaita. Purppuraheisiangervo. Kultasade. Physocarpus opulifolius. Kun vartiokyläläinen Tiina Merisalo aloittaa kotipihansa esittelyn, tekee mieli kaivaa muistiinpanovälineet esiin. Seisomme vanhan omakotitalotontin puutarhassa, jonka jotkut lähistöllä asuvat tunnistavat uima-altaasta. Se on sijainnut samassa paikassa 1960-luvulta lähtien, vaikka pihamaa myllättiin viitisen vuotta sitten uuteen kukoistukseen salaojaremontin myötä. Samalla toteutui yhden puutarhurin pitkäaikainen haave.
Vesi kimmeltää jalkojemme juurella, kun janoinen varis lentää altaan reunalle. On kuuma kesäpäivä, ja ilma on tyyni. Museoviraston pääjohtajana työskentelevä Merisalo viettää tänään etäpäivää. Se tarkoittaa sitä, että hänen toimistonsa on aurinkovarjon alla. Maisema sen ympärillä on kuin postikortista.
– Arvaa, oliko korona-aikana kivaa, Merisalo nauraa.
Hän on saanut kuusikymppisenä unelmiensa puutarhan, jota on viime vuosina ihasteltu niin Avoimet puutarhat -tapahtumassa kuin Vartio- ja Mellunkylän Omakotiyhdistyksen puutarhaillassa. Se ei ole mikään ihme, sillä kyläilijä hurmaantuu jo liuskekivipolun ensiaskelmien kohdalla. Kaikkialla kukkii.
Merisalo nappaa kännykän taskustaan ja näyttää kuvaa multakasasta ja kaivinkoneesta. Piha oli täysin toisenlainen silloin, kun maakerroksia vielä kuorittiin. Kauhea revohka, omistajan sanoin.
– Yritimme säästää mahdollisimman monta kasvia. Jotkut perennat ovat vaihtaneet paikkaa, mutta ne ovat talon alkuperäisten asukkaiden tänne istuttamia.
Nyt pelastetut kasvit ovat maastoutuneet uudempien tulokkaiden joukkoon niin kuin ne olisivat aina kasvaneet yhdessä.
Mainos:
Puutarhakissan mailla
Sisäpihalla katse harhailee hortensiasta terijoensalavaan. Sitten pihan vanhimpaan puuhun, pihlajaan. Sieltä pergolaan, Afrikasta tuotuihin koriste-esineisiin ja ulkotulisijaan. Kokonaisuuden kruunaa liuskekivimuuri, jonka rakentaminen on vaatinut muutakin kuin puutarhahanskat ja innokkaan mielen. Puutarhan toteutus- ja istutussuunnitelma laadittiin ammattilaisten avustuksella asukkaiden toiveiden pohjalta. Vaikka hortonomin kädenjälki näkyy lopputuloksessa, ilman talon emäntää puuttuisi paljon. Puutarhaharrastus on Merisalolle henkireikä, joka linkittyy oleellisesti myös hänen työuraansa.
– Puutarhoihin ja puistoihin liittyy valtavasti historiaa. Ne edustavat pohjatonta ja äärettömän mielenkiintoista kulttuuriperinnön osa-aluetta.
Ennen nykyistä virkaansa Merisalo on työskennellyt muun muassa Helsingin kaupunginmuseon johtajana ja rakennustutkijana. Hän tuntee puutarhakulttuurin historian ja osaa monien kasvien latinankieliset nimet ulkoa. Torniosta kotoisin oleva itähelsinkiläinen tietää myös Puotilan kartanoon liittyneen Domarsin tilan takamailla olevan tonttinsa historian ja osaa vastata kysymyksiin, joilla menestyisi Trival Pursuit -pelin ruskeissa ruuduissa.
Kulttuuriperintö on osa elämää ja se ympäröi meitä kaikkialla arjessamme. Merisalo mainitsee esimerkkinä maiseman ja paikkojen lukemisesta Puotilan kartanon edustan syreenipensaat. Vastaavia näkee esimerkiksi Suomenlinnassa. Iäkkäät kasvit saattavat olla peruja upseerien ajalta. Puutarhanhoito oli ensin yläluokan harrastus ennen kuin siitä tuli tavallisen kansan hupia. Merisalon kohdalla tuo hupi on kestänyt jo vuosia. Puuutarhakissanpäiviä -nimistä Instagram-tiliä ylläpitävä nainen muistuttaa, että puutarhasta pitää osata myös nauttia. Silloin pitää olla enemmän kissa kuin työmuurahainen.
– Saatan istuskella portailla ja miettiä, pitäisikö tuollekin hommalle jotain tehdä. Välillä olen laiska kissa, otan lasin viiniä ja nautin. En ole sellainen nuohooja, että kaiken pitäisi olla viimeisen päälle trimmattuna.
Puutarha toimii Merisalolle mieltä virkistävänä miljöönä, joka irrottaa paineista ja murheista, laskee verenpainetta ja antaa energiaa. Samalla puutarha on paikka, jossa voi aina oppia uutta. On taitolaji yhdistellä erilaisia kasveja ja sijoittaa ne sellaisiin paikkoihin, joissa ne viihtyvät. Kaikki eivät saa meheviä marjoja karviaispensaisiin ja vehreitä salaatinlehtiä kasvimaalleen.
Liuskekiviä ja lapsuusmuistoja
Keskipäivän aurinko valaisee tontin lähes kokonaan. Jostain kuuluu kirjosiepon viserrys. Parikymmentä vuotta Ruotsinsalmentiellä perheineen asunut Merisalo kertoo, että hänen puolisollaan on vielä pidemmät juuret Itä-Helsinkiin. Se lienee syy, miksi pari hankki ensimmäisen yhteisen kotinsa Puotilan Rantakartanontieltä. Sitä ennen he asuivat hetken aikaa Vuosaaressa. Vartiokylään Merisalot muuttivat, kun perhekoko kasvoi ja neliöitä tarvittiin lisää.
– Lapsemme olivat siihen aikaan Viikingin päiväkodissa. Reittimme sinne kulki aina tämän nykyisen talomme ohi.
Kun talo myöhemmin tuli myyntiin, sitä oli pakko mennä katsomaan. 1960-luvun lapsena Merisalo ihastui oman aikakautensa arkkitehtuuriin ja tyyliin. Siinä oli jotain, mikä muistutti lapsuudesta. Sitä kantaa aina lopulta mukanaan kaikkialle.
– Talomme muistuttaa isäni rakentamaa punatiilistä taloa, johon synnyin Torniossa. Samaa viehätystä koen liuskekiviä kohtaan. Ne ovat sodan jälkeinen juttu ja oman lapsuuteni ympäristöelementti. Niistä on jäänyt melkein kehollinen muisto. Muistan yhä, miltä tuntui lapsena hypellä liuskekivilaattoja pitkin.
Merisalon mukaan nykyinen punatiilinen talo puutarhoineen nousi Vartiokylään nyt jo edesmenneen insinööri Jussi Jalkasen toimesta. Hän rakensi talon omalle perheelleen. Se oli ostoaikaan 1990-luvulla Merisaloille luotettavuuden merkki, vaikka talossa ehti välissä asua muutaman vuoden ajan toinen perhe, jolta talo ostettiin.
– Jalkasen pariskunta käveli silloin ensimmäisinä vuosina tästä monesti ohi. Lilli-rouva oli hyvin tyytyväinen, kun hänen istuttamansa köynnöstävät jalokärhöt kukkivat. Puutarha oli tärkeä myös hänelle.
Merisalo epäilee, että innostus puutarhanhoitoon ja sen estetiikkaan kulkee hänen geeniperimässään, sillä Merisalon isoisällä oli aikoinaan kauppapuutarha Torniossa. Hän jalosti lajikkeita, jotka sopivat peräpohjolan ilmastoon. Viherpeukalo oli myös Merisalon mummu, jonka kasvimaat ja kesäkukat olivat aina ojennuksessa.
Tornion mummu olisi todennäköisesti mielissään, jos näkisi jälkipolvien aikaansaannokset.
– Viime syksynä istutin maahan yli 500 sipulia. Vähän lähti käsistä. Joskus en malta mennä sisälle ollenkaan. Täällä katoaa niin helposti ajantaju, kun kuopsuttaa maata, Merisalo hymyilee.
