Itähelsinkiläistaiteilija Vilma Jää ehtii lähinnä kääntymään uudessa kodissaan Herttoniemessä. Kalenteria täyttävät niin kansainvälisesti menestynyt Innocence-ooppera kuin tuore sooloalbumi Kosto, joka on herättänyt huomiota omalaatuisen saundinsa lisäksi myös rajuilla teemoillaan, jotka kumpuavat osin artistin omasta elämänkokemuksesta.
Hurjaan nousukiitoon lähtenyt itähelsinkiläinen musiikkitaiteilija Vilma Jää on hädin tuskin ehtinyt käydä kotonaan sen jälkeen, kun kansainväliseksi menestykseksi kohonnut Kaija Saariahon Innocence-ooppera alkoi kuljettaa häntä pitkin maailmaa.
– Reissaaminen on käynyt sen verran raskaaksi, että olen jopa kieltäytynyt joistakin esiintymiskutsuista. Kahden kuukauden pätkät poissa kotoa eivät ole asia, josta erityisesti tykkäisin, enkä halua myöskään lentää ylettömästi edestakaisin Suomen ja esiintymismaan välillä, Jää kertoo.
Nyt kalenteria täyttää vielä uunituore sooloalbumi Kostokin, joten hengähdystauot ovat olleet vähissä. 28-vuotias Vuosaaren kasvatti muutti kesän aikana kumppaninsa kanssa jopa uuteen yhteiseen asuntoon Herttoniemeen, lähelle luontoa ja Vanhankaupunginselän kauniita maisemia, mutta heti, kun muutto ja kodin laittaminen ehtivät tulla valmiiksi, käynnistyikin taas Innocencen esityskausi – tällä kertaa Amsterdamissa.
– Sillä hetkellä tuli sellainen olo kuin joku repisi minua jaloista ulos kodista ja minulta jää piirroshahmon tavoin kynnenjäljet parkettiin. Olen tietysti kiitollinen, että saan tehdä työtä, jossa olen hyvä ja josta nautin, mutta se matkustaminen ei varsinaisesti ole osa unelmiani.
Välillä onkin vaikuttanut siltä, että Jään ystävät – ja toki aiheesta kyselevät toimittajat – ovat olleet enemmän innoissaan kuin artisti itse, kun tämä käy esittämässä taidettaan Lontoon Covent Gardenin tai Ranskan Aix-en-Provencen kaltaisissa paikoissa. Jää itse haluaa pitää tiukasti kiinni siitä, ettei päästä pääkoppaansa sumenemaan suosiomyllyn seassa.
– Loppujen lopuksi tärkeintä on aina se taide. Jos keskittyy liikaa muihin asioihin, voi hukata itsensä täysin ja menettää todella merkittävän palan omasta itsestään. Kävin monta keskustelua aiheesta Kaija Saariahonkin kanssa, ennen kuin hän kesällä menehtyi, ja hän varoitti minua nähneensä urallaan monta lupaavaa taiteilijaa, jotka ovat eksyneet polulta.
Oman polun kulkija
Vilma Jää on kaupallisena artistina valitettavan katoavaa lajia. Häntä ei ole ”löydetty” managerien toimesta, eikä hän ole kaivanut tietään musiikkibisnekseen tosi-tv:n avulla, vaan hän on tehnyt itse oman uransa akateemisen asiantuntemuksensa ja musiikillisen ammattitaitonsa avulla.
Mainos:
Polku musiikin parissa alkoi jo neljävuotiaana Roihuvuoressa Itä-Helsingin musiikkiopistossa. Hänen ensimmäiset aluevaltauksensa olivat klassinen viulu ja piano. Pian hän kuitenkin eksyi viulunsa kanssa klassisesta kohti kansanmusiikkia.
– Perheessäni on paljon kansanmusiikkitaustaa, joka vaikutti viehtymykseeni, mutta niin vaikutti myös esimerkiksi Värttinä-yhtye, jota kuuntelin jo lapsena intohimolla.
Tämä ei varsinaisesti yllätä. Uudella Kosto-albumilla tuottaja Mikko Renforsin ja Jään kädenjäljet kohtaavat tavalla, joka iskee kuin tuhat vasaraa: ensivaikutelma on kuin The Prodigyn maanvyöryä muistuttavat elektrosaundit kohtaisivat Värttinän vokaalitekniikat.
”Vielä pari vuotta sitten en olisi pystynyt julkaisemaan tätä albumia”
Kosto on saanut suorastaan ylistävän vastaanoton. Mediassa on kiinnitetty paljon huomiota sen vahvoihin ja rohkeisiin teemoihin. Lauluissa muun muassa vedetään seksuaalista väkivaltaa harjoittaneita miehiä surutta turpaan ja välillä jopa paloitellaan. Rajusta sisällöstä huolimatta Jää ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovin huolissaan siitä, miten levy vastaanotetaan.
– Tiesin, että se on hyvä levy. Osasin odottaa positiivisia tunteita, koska albumilta on kahden viime vuoden aikana julkaistu viisi singleä, ja niiden vastaanotosta on pystynyt päättelemään paljon, hän kertoo.
Kyseessä on teemalevy tai vanhemmalla ja vaikeaselkoisemmalla musiikkitermistöllä ilmaistuna konseptialbumi. Sillä tarkoitetaan yleensä sitä, että laulut muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka avulla aukeaa laajempi merkitys kuin vain kuuntelemalla raitoja irtonaisina. Jää on alun perin säveltänyt osan teoksesta maisterikonsertikseen, joten sen kirjoittaminen alkoi jo syksyllä 2020.
– Sinne alkoi muodostua sellaisia teemoja kuin vihaa, surua, kipua, epäoikeudenmukaisuutta ja selviämistä. Aloin etsiä inspiraatiota vanhoista runolauluista ja tavoitella noiden aiheiden tuomista nykypäivään. Kokonaisuus kasvoi vähitellen sen ympärille.
Eivätkä Kosto-albumin teemat suinkaan ole ainoastaan teoreettisia, vaan kappaleiden seassa on elementtejä Jään omista kivuliaista elämänkokemuksista, kuten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja psyykkisistä traumoista.
– Ei niiden asioiden käsitteleminen ole helppoa ollenkaan, mutta se tuntuu tarpeelliselta tehdä, jotta saa tuotua aiheet esille. Jos yksikin ihminen saa mitään apua musiikistani, niin silloin se on kaiken vaikeuden arvoista. Vielä pari vuotta sitten en olisi pystynyt julkaisemaan tätä albumia, koska en ollut toipumisessani tarpeeksi pitkällä.
”Musiikissa käsitellään jo ihan tarpeeksi rakkautta, rahaa ja naisia”
Taiteen osalta julkinen keskustelu on keskittynyt viime vuosina paljon siihen, mitä on soveliaista tehdä, sanoa ja esittää. Pelko taiteen sisältämistä ahdistavista aihealueista tai niin sanotuista triggereistä jättää helposti jalkoihinsa sen, kuinka puhdistava voima taiteella voi myös olla.
Kun Jäältä kysyy mielipidettä tähän keskusteluun, hän miettii hetken ja muotoilee lopulta ajatuksensa näin:
– On olemassa paljon asioita, joista on todella vaikea puhua, ja parhaimmillaan taide auttaa käsittelemään juuri niitä asioita. Musiikissa käsitellään nykyään aiheina jo ihan tarpeeksi rakkautta, rahaa ja naisia, kun niin monesta muustakin asiasiasta voisi laulaa. Taide voi olla aktivismia, ja koen, että minun on tehtävä siitä osani.
Hän rinnastaa taiteensa siihen, mitä Elokapina tekee tukkiessaan ajoväyliä: käyttää julkista tilaa herättääkseen yleisöä vakaviin ongelmiin. Hänen tapauksessaan laulujen tekeminen on siihen toimivin väline.
– En silti tykkää yhtään siitä, kun minua kutsutaan lauluntekijäksi. Olen enemmänkin säveltäjä–tutkija. Joten olkaa hyvät älkääkä kutsuko minua tässä jutussakaan lauluntekijäksi, hän kuitenkin lisää.
Hyvä on. Ei kutsuta. Tosin Jää kyllä mainitsee senkin, ettei hän ole kovin ahkera seuraamaan, mitä hänestä pitkin nettiä puhutaan. Hän pitää muun muassa huolen siitä, että ei koskaan lue kommenttikenttiä eikä käytä X:ää tai Jodelia.
– Aina välillä kuulen, että minusta keskustellaan sellaisissa kanavissa, mutta en silti osallistu siihen itse. Ei siitä seuraa kenellekään mitään positiivista, joten antaa ihmisten puhua keskenään.
Julkisesta keskustelusta irtautuminen edesauttaa myös palautumista aina, kun esityskaudet maailmalla taukoavat ja pääsee hetkeksi nauttimaan kotioloista. Sellaisia hetkiä on ollut vaikea löytää, mutta nyt hän on sentään ehtinyt taas pieneksi hetkeksi kotiin kaikkien mahdollisten keikkojen välissä.
Ennen hänen paluutaan Itä-Helsingin lapsuudenmaisemiin, hänellä on ollut kotiosoitteita Vantaalla, Helsingin kantakaupungin puolella ja jopa Kanadan Torontossakin. Hieman yllättäen hän näkee Itä-Helsingissä näistä kolmesta eniten yhtäläisyyksiä juuri Torontoon.
– Kun on muuttanut vuosien tauon jälkeen takaisin Itä-Helsinkiin, huomaa, että seudussa on jotakin todella kotoisaa. On ihanaa tulla taas paikkaan, jossa on ihmisiä ihan kaikista mahdollisista taustoista ja elämäntilanteista. Ja kun on parisuhteessa arkkitehdin kanssa, niin olen päässyt jo hyvin ahkerasti arkkitehtuuriteemaisille kävelyretkille, hän nauraa.
