Suomessa on luokkaeroja, ja niin on Itä-Helsingissäkin. ”On liian yksioikoista ajatella, että menestys on vain itsestä kiinni”, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut herttoniemeläinen Sanna Kajander-Ruuth.
Kun herttoniemeläinen toimittaja, tietokirjailija Sanna Kajander-Ruuth oli aikanaan opiskelija Helsingin yliopistossa, hänestä tuntui usein, että hän oli vähän pihalla. Suomen historian opinnot sujuivat hyvin, mutta Sannan olo oli epämääräinen: sellainen, ettei hän ihan ymmärtänyt kaikkea, mitä ympärillä tapahtui.
Toiset opiskelijat esimerkiksi käyttivät sujuvasti akateemisia termejä. He tiesivät kyselemättä osakunnan ja tiedekunnan erot ja promootion tarkoituksen. Moni heistä asui vanhempien tai suvun sijoitusasunnossa kantakaupungissa. Sanna sen sijaan asui HOAS-asunnossa ja eli opintotuella ja osa-aikatöillä.
Sannan isoisä oli vuonna 1910 syntynyt huutolaislapsi Porin seudulta. Sannan vanhemmat olivat ei-akateemisia. Sanna oli sukujensa tiettävästi ensimmäinen ylioppilas, korkeakouluopiskelija ja lopulta maisteri.
– Vasta myöhemmin ymmärsin, että useiden opiskelukavereideni vanhemmat ja isovanhemmat olivat akateemisesti koulutettuja. Monet asiat olivat heille kotitaustan vuoksi itsestäänselvyyksiä. Heille oli aina ollut selvää, että he tulisivat hakemaan yliopistoon, eikä rahaa tarvinnut opintojen ohella miettiä. Minulla ei tällaista rentoutta ollut.
Olemme luokkayhteiskunta
Sanna Kajander-Ruuth, 49, syventyy luokkakysymyksiin tuoreessa kirjassaan Kaikki iloista keskiluokkaa? 10 tositarinaa luokkamatkasta (S&S 2023). Hän on kerännyt kirjaan sekä tutkimustietoa, erilaisista taustoista tulevien ihmisten luokkapuhetta että omia kokemuksiaan ja havaintojaan suomalaisista luokkaeroista.
Kirjaprosessi auttoi Sannaa löytämään vihdoin sanat nuoruusvuosiensa omituisen kuulumattomuuden tunteen taustalla: se johtui luokkahypystä, jonka hän oli tehnyt suhteessa juuriinsa.
Luokkahyppy huutolaisisoisän jälkeläisestä yliopistoon vain kahdessa sukupolvessa oli jyrkkä, Sanna ymmärtää nyt. Se aiheutti monenlaisia hankalia tunteita. Niiden kanssa hän ei ole yksin.
Mainos:
Kaikki iloista keskiluokkaa? -kirjan haastatteluista selviää, että samoja tunteita on kokenut moni muukin suomalainen luokkamatkaaja: on huijaritunteita, itsetunnon horjahtelua ja törmäilyä yhteiskuntaluokkien välisiin näkymättömiin rajoihin.
– Nuorena tunsin jatkuvaa painetta siitä, olenko sittenkään tarpeeksi hyvä. Tuntui, että minun piti lunastaa paikkani yliopistolla. Nyt olen ymmärtänyt, ettei henkisten ja taloudellisten kysymysten jatkuva pohdinta johtunut vain minusta itsestäni – syynä oli myös rakenne, luokkatausta.
Keskiluokkaan haluavat kaikki
Kun Suomessa mainitaan sana yhteiskuntaluokka, ensireaktio on usein torjuva, Sanna on huomannut. Eihän meillä sellaisia ole! Olemme kaikki tasa-arvoisia ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä. Kunhan vain tarpeeksi yrittää, pärjää kyllä.
Kaikki iloista keskiluokkaa? -kirjan mukaan näitä väitteitä viljelevät erityisesti hyväosaiset eli he, joilla on ylemmän yhteiskuntaluokkansa ja taustansa myötä etumatkaa muihin. He eivät välttämättä tiedosta, miten paljon he ovat näistä seikoista huomaamattaan hyötyneet.
– On liian yksioikoista ajatella, että menestys on vain itsestä kiinni. Kaikki eivät ole oman onnensa seppiä. Tutkijat ovat todenneet, että työväenluokkataustainen ihminen joutuu ponnistelemaan esimerkiksi opintiellä enemmän, sillä hän ei saa ylimääräistä vetoapua mistään.
Sanna ei tosin kovin mielellään käyttäisi termiä työväenluokka. Mieluummin hän kuvailisi tällaisia taustoja ei-akateemisiksi ja suorittavia töitä tekeviksi.
Helpompi määre on keskiluokka, johon valtaosa ihmisistä mieltää kuuluvansa.
– On yleisesti hyväksyttyä suomalaisuutta sanoa kuuluvansa keskiluokkaan. Se on normi, joka viestii muille: olen ihan tavallinen, kunnon kansalainen. On turvallista sanoa esimerkiksi, että viihdyn villasukissa ja menen sienestämään.
Yläluokkakin Suomesta tutkitusti löytyy, mutta se on melko pieni, eikä pidä itsestään ääntä. Se on elämäntyylinä jotain, jonka ymmärtävät ehkä kunnolla vain siihen syntyneet. Tästäkään taustasta ei paljoa huudella, mitä Sanna ei ihmettele.
– Vaatisi melkoista pokkaa sanoa Suomessa kuuluvansa eliittiin, sillä kulttuurimme syvätaso on vaatimattomuuden ihannointi. Yläluokkaisuudesta puhuminen herättää helposti ajatuksen: luuleeko tuo olevansa parempi kuin muut? Toisaalta siitäkin pitäisi voida keskustella.
Itä-Helsingin luokissa suvaitaan toisia
Entäpä sitten oma Itä-Helsinkimme: miten luokkaerot näkyvät herttoniemeläisen Sannan mielestä täällä? Näkyväthän ne, ja melko selkeästikin. Toisaalta kaikkien yhteiskuntaluokkien läsnäolo on myös opettanut idän asukkaita ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia.
– Itä-Helsingin luonne on moniääninen, moniarvoinen ja yleishenki on suvaitsevainen. Koska erilaisuus on idässä läsnä kaikkialla, osaamme ottaa toisemme huomioon, Sanna pohtii.
– Asun itse alueella, jossa on vieri vieressä sekä kaupungin vuokrataloja että omistusasuntoja. Minulla on lyhyt matka upeaan luontoon, metsään ja merenrantaan, jonka äärellä asutaan luksustaloissa. Toisaalta kauppamatkallani näen usein saman perusremmin, joka aloittaa viikonloppunsa maanantaisin. Itä kuuluu yhtä lailla kaikille.
Vaikka luokkakysymys voi monen mielestä tuntua kaukaiselta, Sanna huomauttaa, että luokka on läsnä jokapäiväisessä arjessa idässäkin. Nykyajan luokkakeskustelua on esimerkiksi vääntö siitä, saavatko läheisten vuokratalojen lapset leikkiä omistuskerrostalojen pihalla.
– Ihan jokaiselle tekisi joskus hyvää pohtia luokkajakoamme. Varsinkin sellaisten ihmisten, jotka ovat joskus tunteneet häpeää ja noloutta vaikkapa puhuessaan vanhempiensa ammateista tai sukunsa lähtökohdista. Kirjani avaa, mistä nuo tunteet johtuvat.
