Toimittaja-kirjailija Marja Aarnipuro löytää päiväkävelyillään ruumiita puskista ja piilopaikkoja kallionkoloista. Arvoitukset päätyvät aina ratkaistavaksi dekkarihahmo Kaarina Riikoselle.
Laajasalossa asuva Marja Aarnipuro jakaa aikansa kahden päätoimen välillä. Arjen hän viettää Kulosaaressa Apu-lehden päätoimittajan tehtävissä. Viikonloput ja lomat sen sijaan kuluvat dekkarihahmo Kaarina Riikosen parissa. Hänen kuudes rikosromaaninsa Luolamiehen mysteeri (Crime Time) julkaistiin maaliskuun alussa, ja sen tarina saa lähtölaukauksensa Vartioharjusta.
Miksi päädyit sijoittamaan Kaarina Riikonen -sarjan tapahtumat juuri Itä-Helsinkiin?
Noudatan monessa asiassa ohjetta ”kirjoita siitä, mistä tiedät”, joten päätin härskisti laittaa Kaarinan työpaikan omani tavoin Kulosaareen. Samasta syystä hänen asuinpaikkansa Herttoniemessä on aika lähelle omaa silloista asuinpaikkaani. Sittemmin olemme muuttaneet sieltä kyllä pois. Asuimme vähän aikaa Vartioharjussa ja nykyisin Laajasalossa, mutta Kaarina jäi Herttoniemeen. En edes muista, kerrotaanko kirjoissa asiaa näin tarkasti, mutta hän asuu tarkalleen Hiihtomäentien alussa lähellä Herttoniemen metroasemaa.
Siinä on sijaintina paljon etuja. Se on toisaalta kaupungin sykkeessä, mutta välittömästä läheisyydestä löytyy myös luontoa.
Kumpi tulee ensin, muna vai kana? Eli tapaatko rakentaa ensin tarinan ja etsiä siihen parhaiten sopivan miljöön vai päinvastoin?
Kyllä se minulla tuntuu lähtevän yleensä miljöö edellä. Se tapahtui usein niin, että kuljen tavallisilla päiväkävelyilläni ympäri kotiseutua ja aina välillä hoksaan, että hei, tuoltahan voisi löytyä ruumis tai tuonnehan voisi piiloutua. Esimerkiksi tuoreimman kirjani Luolamiehen mysteerin idea alkoi syntyä siitä, kun törmäsin Vartioharjussa Linnavuoren juurella olevaan luolaan, joka vaikutti heti oikealta miljööltä rikostarinalle.
Tämä miljöövetoinen lähestymistapa on antanut minulle mahdollisuuden myös kanavoida Kaarina Riikosen kautta ajatuksiani siitä, kuinka tyhmää on, että Itä-Helsingistä puhutaan usein niin negatiivisesti.
Kirjailijanurasi alkoi jo ennen dekkareita teoksella nimeltä Rintasyöpävuosi. Minkälainen koulu oli aloittaa tuotantonsa käsittelemällä omaa vakavaa sairautta?
Kirjoitin Rintasyöpävuoden (Teos) alun perin sen takia, että en löytänyt mistään opaskirjaa syöpähoitojen kanssa elämiseen. Olisin kaivannut sellaista vuonna 2009, kun sairastuin itse rintasyöpään ja jouduin olemaan toistuvasti sairauslomilla sytostaattihoitojen takia. Siksi päätin ehdottaa Teos-yhtiön silloiselle kustantajalle – nyt jo edesmenneelle – Silja Hiidenheimolle, että tekisin kirjan itse. Hän tarttui ideaan, ja se antoi minulle mahdollisuuden käyttää sairauslomia kirjoittamiseen. Se oli luonteva alkupiste, vaikka aihe olikin raskas, sillä tietokirjallisuus on ammattitoimittajalle helpoin lajityyppi.
Halusin kirjailijapolulle lähtökohtaisesti sen takia, että olin jo niin pitkän aikaa työskennellyt mediassa pelkissä päälliköntöissä, eikä niissä pääse samalla tavalla tekemään sitä, mikä minut alun perin toi alalle – eli kirjoittamaan. Kunhan olin löytänyt tieni vanhan rakkauteni pariin, aloin kehitellä omaa fiktiosarjaa, joka sai pian kustantajan Crime Timesta. Dekkarikirjallisuus on paljon tietokirjallisuutta vaikeampi laji, koska sisältö täytyy keksiä itse ja siinä on niin paljon liikkuvia osia, joiden täytyy täsmätä keskenään. Aluksi epäilin todella paljon, pystynkö siihen, mutta nyt kirjoja on kuusi tehtynä ja lisää tulossa.
Mainos:
Miten sovitat yhteen päätoimittajan kokopäivätyöt ja kerran vuodessa ilmestyvän romaanisarjan?
En kirjoita arki-iltaisin töiden jälkeen ollenkaan, koska en aio nipistää yöunista ja levosta. Pyhitän kirjoilleni viikonloput ja lomat. Hyvin useinhan se tarkoittaa sitä, että joudun luopumaan monista muista menoista ja ajanvietteistä, mutta tämä on oma valintani ja tykkään kirjoittamisesta. Se ei ole minulle rasitusta, vaan se on palautumista, ja tämä on jopa todistettu Firstbeat-mittauksella. Lapsemme ovat jo aikuisia eivätkä asu enää kotona, joten tämä elämäntyyli sopii minulle.
Kohtaatko koskaan lukkoja kirjoittaessasi?
Aina välillä varmasti kohtaan, mutta luotan Stephen Kingin oppeihin, joiden mukaan on aina vain kirjoitettava, vaikka tulisi kuinka huonoa jälkeä. Tarinaa pitää viedä eteenpäin vaikka väkisin, varsinkin ensimmäisellä kirjoituskierroksella, jotta saa muotoutumaan sen kokonaisuuden. Tietysti toimittajana ja vanhana editoijana on hirveä hinku aina hioa aiemmin kirjoittamaansa tekstiä, mutta tarinankaari on pakko vain puskea alusta loppuun ensin ja sen jälkeen voi aina rauhassa palata paikkaamaan aiempia jälkiään.
Tapaan vasta kahden kirjoituskierroksen jälkeen näyttää tekstin ensimmäisen kerran kustantajalle. Keskustelemme, ja sen jälkeen kirjoitan käsikirjoituksen kolmannen kerran. Vasta siinä vaiheessa se päätyy varsinaisen kustannustoimittajan silmien alle. Monesti käsikirjoitus saattaa koko prosessin aikana pyörähtää koneellani läpi seitsemänkin kertaa. Dekkari vaatii luovan työn lisäksi myös valtavan määrän insinöörityötä.
Loppulämmöiksi helppo kysymys: miksi juuri Laajasalo ja minkälaista siellä on asua?
Sehän on asuinpaikkojen osalta parasta, mitä minulle on tapahtunut. Aittasaari on loistava ulkoilualue ihanilla maisemilla. Ensi kesänä aion tutkia läpikotaisesti myös Vartiosaaren. Suosittelen kaikille kävijöille myös ihan Santahaminan läheltä löytyvää huvila Villa Wuoriota, jossa on kesäisin kivoja monipuolisia tapahtumia. Täällä yhdistyy kivasti perinteikäs pientaloalue ja uusi Kruunuvuorenrantaan rakentuva urbaani keskittymä. Odotan jo innolla myös ratikkaa, jonka tänne tulevaisuudessa saamme.
En tykkää yhtään siitä, jos Itä-Helsinki pelkistyy mielikuvissa vain johonkin kauppakeskukseen. On todella tärkeää, että on monenlaisia ihmisiä, monenlaisia paikkoja ja logistiikka niiden välillä toimii. Tämä kaikki on kaupungissa tärkeää, ja se kaikki yhdistyy Itä-Helsingissä.
Lisäksi rakastan metroa. En halua asua missään, missä ei ole metroa!
