Keittiön ikkunasta näkyy Puotilan ostoskeskus. Se on ollut siinä niin pitkään kuin Jarmo Turva ja hänen tyttärensä Essi muistavat. Jotain sentään on vuosien saatossa muuttunut. Siinä missä ennen näki bussipysäkin, näkee enää vain penkin. Nyt siinä tappaa aikaansa työhaalareihin pukeutunut mies.
– Yleensä siinä istuu joku vakkari, Essi, 22, sanoo ja katsoo ulos ikkunasta.
Jokainen ohikulkija tietää, että ostarin nurkilla eletään lopun alkua. Pian pala paikallishistoriaa on poissa. Vuonna 1961 valmistunut ostoskeskus on 60 vuoden aikana tullut tiensä päähän ja se aiotaan purkaa. Osa ihmisistä kiertää rakennusta ympäri kamera kourassa, jotkut jättävät seinään puumerkkinsä.
Essi kurkkii ulos jo kolmannessa polvessa. Saman ikkunaruudun takaa elämää ovat ihmetelleet sekä hänen isovanhempansa että isänsä. Sinä aikana taloa vastapäätä sijaitsevat koivut ovat kasvaneet taimista täysikasvuisiksi.
Luokkanousun symboli
Rusthollarintietä pitkin kulkee autoja tasaiseen tahtiin. 1960-luvulla niitä näkyi täällä vähemmän. Harva ylimalkaan omisti silloin autoa. Niihin aikoihin Puotilaa vasta rakennettiin. Monet muuttivat lähiöön aravalainan turvin. Jarmo aavistelee, että hänen vanhempansa tuskin olivat siihen aikaan ainoat, jotka pääsivät osakkeen myötä nauttimaan ensi kertaa esimerkiksi omasta sisävessasta. Isommissa perheasunnoissa oli jopa erillinen palvelijan huone.
– Mitä ilmeisimmin kenelläkään tähän taloon muuttaneista ei ollut penniäkään omaa rahaa. Vanhempani edustivat valkokaulusköyhälistöä. Isä oli autokauppias, äiti valtion viraston toimistotyöntekijä.
Jarmon Kalliosta ja Käpylästä kotoisin olevat vanhemmat asuivat jonkin aikaa kaukaisen sukulaisen pihamökissä Vartiokylässä ennen kuin he hankkivat Klaavuntien kodin, jossa nyt olemme. Taina ja Pertti Turva päätyivät asumaan matalan kerrostalon ylimpään kerrokseen. Kun Jarmo syntyi, elettiin vuotta 1963.
Talon lapset leikkivät sisäpihan hiekkalaatikossa ja kiipeilytelineellä, kun vanhemmat asukkaat tamppasivat mattoja tai mankeloivat liinavaatteita talon pesutuvassa. Kaikki tarvittava löytyi läheltä, eikä Puotilasta liikuttu juuri muualle. Kun lapset kasvoivat isommiksi, he saivat luvan mennä tien yli ostamaan kaupasta maitolitran. Rappukäytävässä piti olla hiljaa.
Mainos:
– En mennyt Valttiin pelaamaan jalkapalloa. Liikuin luontoharrastajien porukassa ja harrastin valokuvausta, Jarmo kertoo.
Naapurit tunsivat toisensa. Talonmies, Oswald Lehtonen, piti vaimonsa kanssa järjestystä yllä. Jarmo muistaa, että sodan käyneeseen mieheen suhtauduttiin nuorempien keskuudessa pelonsekaisella kunnioituksella. Kun Lehtonen nosti lipun salkoon, hän otti asennon ja laski lakin päästään.
Sodan jälkeinen Kekkosen Suomi oli vasta nousemassa jaloilleen. Kaikki tekivät töitä sen eteen. Työttömyydestä tai toimeentulon menettämisestä ei ollut Helsingissä pelkoa. Monet muuttivat maalta kaupunkiin, radiossa lauloi Irwin.
– Puotilan ostari on koko tämän alueen, sen ahkerien ihmisten ja luokkanousun symboli, Jarmo toteaa.
Kohta tuosta symbolista ei ole enää mitään jäljellä.
Oman aikakautensa ostosparatiisi
Vielä muutama viikko sitten Alepa oli Alepa. Nyt entisen lähikaupan seinille on ilmestynyt graffiteja, jotka peittävät käytännössä koko Puotilan ostoskeskuksen. On vasta aamupäivä, mutta Kummisetä-baarin terassi ei ole tyhjillään. Vastapäiselle seinälle on hiljattain ilmestynyt teksti, jossa todetaan Ronin olevan ostarin kingi. Vuonna 1961 Roni oli yksi niistä pikkupojista, jotka olivat paikalla, kun ostarin avajaisia juhlittiin.
– Skideille jaettiin silloin ilmapalloja ja karkkia, koko ikänsä ostarin nurkilla pyörinyt mies kertoo.
Ajat ovat sittemmin muuttuneet. Roni sytyttää tupakan. Maassa lojuu tumppeja ja linttaan astuttuja purukumin palasia. Joku nostaa rahaa Otto-automaatista. R-kioskin edessä kahvia juodaan kertakäyttömukeista. Lokakuun jälkeen ostarilla ei enää tarjoilla pizzaa eikä kaljaa vähään aikaan. Tontille rakennetaan 6–8 kerroksinen asuinkerrostalo, jonka kivijalkaan palaa osa niistä palveluista, joihin paikalliset ovat 60 vuoden aikana tottuneet. Osalle se tarkoittaa jotain juotavaa, osalle syötävää.
– Tässä oli ennen Kansallisosakepankki, Jarmo pysähtyy ja osoittaa yhtä rakennuksen sisäpihalla olevaa kulmaa.
Ostarilla oli ennen vanhaan kaikkea muutakin. Pankkien, ruokakauppojen, parturi-kampaamojen ja kuppiloiden lisäksi paikalla oli palveleva kukkakauppa, suutari, Tampereen Jalkine, apteekki ja kemikalioliike. Muun muassa. Se oli sitä aikaa, kun nykyisen Itäkeskuksen kohdalla laidunsivat lehmät, ja kauppaan saattoi jättää piikin auki. Porvarit eivät tehneet ruokaostoksiaan samassa paikassa kuin maalaiset tai vasemmistolaiset. Jokaiselle löytyi ostarilta oma ovi.
Turvan Essi-tytär ei tunnista isänsä kuvailemaa kauppaparatiisia omakseen. Hänelle ostari on aina edustanut lähinnä paikkaa, jonka hän ohittaa kävellessään metroasemalle tai sieltä suorinta tietä kotiin. Paikkaa, jossa joku saattaa huudella terassilta perään tai tuijottaa liian pitkään ruokakaupassa. Skotlannissa muun muassa politiikan tutkimusta ja sosiologiaa opiskeleva Essi näkee asiat milleniaalin silmin. Hän suhtautuu ostarin purkamiseen eri tavoin kuin isänsä, vaikka lapsuudesta tuttua nukketeatteria ja lähikauppaa voi kuulemma vielä tulla ikävä.
– Jos tästä lähtee kävellen isompaan markettiin, niin kaupan ovella on vasta puolivälissä matkaa.
Kolmannessa polvessa Puotilassa
Vaikka Essi aikoo pian palata Skotlantiin jatkamaan opintojaan, tuttu koti odottaa häntä Puotilassa. Se on koti, jossa mummo opetti tytön aikoinaan leipomaan pumpulikakkua ja koti, jonka sisäpihalla on huudettu lisää vauhtia keinuun.
– Minulla on itähelsinkiläinen identiteetti. Onhan se ainutlaatuista, että sama asunto on säilynyt useammassa sukupolvessa, Essi sanoo.
Isä on samoilla linjoilla ja toteaa, ettei itä poistu ihmisestä eikä ihminen idästä. Kuten arvata saattaa, Puotilan asunnon vanhemmiltaan perinyt Jarmo asuu edelleen idässä perheineen. Työuransa hän on tehnyt ensihoidon parissa. Ammattivalintaan saattoi vaikuttaa paitsi isän ura autokauppiaana, myös kovaa ääntä huutavat ambulanssi- tai paloautot, joita pieni poika aikoinaan katseli puotilalaisen kodin ikkunasta. Silloin alueen järjestyshäiriöt aiheutti yleensä veljeskaksikko, jonka kaikki tunsivat.
Mutta 60 vuotta on pitkä aika. Nykyään suomalaiset liikkuvat ulkomaita myöten, eikä Itäkeskuksen kohdalla näe enää hevosia. Poliisien, bussikuskien, sähkömiesten ja rakennusmestareiden lapsista on tullut toimitusjohtajia, yrittäjiä ja balettitanssijoita. Jarmon mukaan hänen äitinsä ehti viimeisimpinä vuosinaan mainita naapuruston lapsista, joista moni jatkoi luokkanousua.
– Mietin, missä se ahkera kansanosa on nyt, kun se ei ole täällä ostarilla. Tulevatko muutkin takaisin Essin tavoin?
Jarmo näyttää mietteliäältä. Seisomme Rusthollaritien ja Klaavuntien kulmassa. Paikassa, jossa oli aikoinaan useampi kioskikoju. Ostarin kulmalta saattoi ostaa aikakauslehtiä, nakkeja tai jäätelöä. Sitä Jonnet eivät enää muista.
Pystyviivaa vetämällä voit kokeilla, miltä ostarilla näytti ennen ja miltä siellä näyttää nyt.
Vanha kuva: Museovirasto
