Itä-Helsinki vei ympäristöministeri Maria Ohisalon luontoretkelle lapsuutensa maisemiin Vuosaareen.
Ympäristö- ja ilmastoministeri Maria Ohisaloa ei tarvitse ainakaan väkisin patistaa avaamaan muistojaan lapsuudestaan Meri-Rastilassa. Astuessaan autosta Merilahden koulun edessä hän alkaa välittömästi kelata kasettia päässään ja kertoa erilaisia knoppeja ala-asteesta, jota hän itsekin 1990-luvulla kävi:
– Tulin toiselle luokalle tähän Kallahden ala-asteelle, niin kuin se oli nimeltään vielä silloin ennen kuin Meri-Rastilan koulu yhdistyi tähän. Tämä on laajentunut sittemmin huomattavasti, mutta muistan erityisesti luistelukentän, yleisurheiluradan ja muut erinomaiset liikuntatilat. Meillä oli jopa jumppasirkukseksi kutsuttu konsepti, jossa teimme telinevoimisteluesityksen, jolla osallistuimme kilpailuihinkin.
Kun Ohisalo muutti alueelle äitinsä ja isäpuolensa kanssa, he asettuivat kaupungin omistamaan vuokrataloon Ramsinniemessä. Talot olivat upouusia ja vaaleansinisiä. Ikkunasta näkyi metsää. Nykyään alue on rakennettu melko täyteen, vaikka upeat ulkoilureitit rannassa ovatkin säilyneet.
Syntyjään ministeri on Vesalasta ja asunut Itä-Helsingin alueella myös Mellunmäessä ja Herttoniemessä. Sittemmin itä on jäänyt taakse. Joskaan ei vieläkään kovin kauas, ainakaan maantieteellisesti katsoen. Nykyinen kotitalo seisoo nimittäin Viikissä.
Takaisin luontoon
Siitä huolimatta, että Ohisalo ei enää asu lapsuudenmaisemissaan, hän käy ahkerasti ulkoilemassa Kallahden alueella. Reitti, jota haastattelun ohessa kävelemme, on luonnonsuojelualuetta ja kulkee merenrantaa pitkin Hästholmenin eli Heposaaren kautta. Entisen kesäsiirtolan liepeillä törmäämme vanhaan rantasaunaan ja laitureineen.
Näky herättää kysymyksen, joka ei tällä kertaa suuntaudukaan ympäristöministeri Maria Ohisalolle. Siihen saa nimittäin vastata mieluummin kaupunginvaltuutettu Maria Ohisalo.
Kysymys kuuluu: minkälaisia ajatuksia herättää, kun näkee kauniin luontopolun varrella kaupungin omistaman arvokkaan rantatontti-alueen, joka on käyttöä vailla autioitunut ja ränsistynyt?
Mainos:
Hän aloittaa mainitsemalla, ettei koskaan ole ollut sellaisessa lautakunnassa, joka tarkkaan ottaen käsittelisi aihetta.
– Mutta saan toki silti näistä asioista yhteydenottoja ja pidän itsekin huolestuttavana, että meillä on käyttökelpoisia tiloja, joita ei käytetä. Kaupungilla on ilmeisesti ollut jäykkyyttä siinä, miten tiloja saisi liikkumaan paremmin mahdollisille tilavuokraajille. Joistakin tiloista kaupungin kannattaisi toki luopua kokonaan, mutta esimerkiksi Heposaaren tapauksessa kohteen suojeluasema vaikeuttaa tätä ratkaisua.
Päätoimisen poliitikkouden dilemmat
Se, että saman poliitikon rooli muuttuu kesken haastattelun yhdestä luottamustehtävästä toiseen, ei ole mitenkään poikkeuksellista. On itse asiassa pikemminkin tyypillistä, että ammatillisesti menestyneimmät poliitikot hoitavat yhtä aikaa tehtäviä useissa eri päättävissä elimissä. Joillakin kansanedustajilla lista jatkuu valtion ja kaupungin vielä kirkollisvaltuustollakin. Ohisalollakin oli aikoinaan sellaisessa paikka, mutta ei enää.
Politiikan ammattimaistuminen ja lukuisat roolit herättävät silloin tällöin julkista keskustelua ja negatiivisiakin tunteita. Ilmiö juontaa juurensa siihen, että moni kokee menestyksekkään poliittisen uran eriyttävän ihmisiä tavallisesta arjesta omaksi yhteisökseen.
Ohisalo tosin näkee puolensa siinä, että päättäjärooleista löytyy pitkän ja monipuolisen poliittisen uran tehneitä ihmisiä, joille on karttunut kokemusta politiikasta eri tasoilla.
– Kaikki nämä tehtävät ovat yhä luottamustehtäviä, ja se luottamus punnitaan aina vaaleissa. Ajattelen pikemminkin, että meidän pitäisi varmistaa kaikille ihmisille kaikista taustoista entistä parempi mahdollisuus pyrkiä näihin tehtäviin. Kannatan muun muassa kampanjakattoa, joka rajaisi rahamäärää, jonka saa vaalikampanjaan käyttää. Budjettien valtavat erot ovat aito ongelma demokratian kannalta.
Hän puhuu sen puolesta, että politiikkaa pitää pystyä tekemään täyspäiväisesti. Ammattimaistumista enemmän hän näkee ongelmana sen, että esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuusto päättää yli 600 000 ihmisen ja HSL:n kaltaisten ylikunnallisten toimijoiden asioista, minkä parissa työmäärä on valtava, ja monet ihmiset tekevät näitä päätöksiä muun kuormittavan palkkatyön ohessa.
Alkuperäinen urahaave ei auennut
Keskustelu ei siis pyöri niinkään tarkoissa ajankohtaisissa kysymyksissä vaan enemmänkin perustavanlaatuisissa dilemmoissa koko järjestelmän taustalla. Se on Ohisalon kanssa kiinnostavaa jo siksikin, että hän on vihreiden puheenjohtajan, ministerin ja valtuutetun lisäksi myös sosiologian tohtori. Hän on siis katsonut päättäjänäkökulman lisäksi samoja asioita myös tutkijana.
– Vaikka nuorena kyllä pidin ehdottomana sitä, että tutkijaa minusta ei ainakaan tule, hän nauraa.
Mikä hänestä sitten piti tulla? Siis silloin Kallahden ala-asteen ja sinisten kerrostalojen aikoihin?
– Poliisi. Sain jo lapsena hyvin positiivisen kuvan ammattikunnasta, koska koulussamme käytiin ahkerasti esittelemässä poliisin työtä. Se ajatus taisi kuitenkin kaatua silloin, kun lopetin aktiivisen urheilun. Ja olisikohan poliisiksi ollut aikoinaan jopa pituusrajakin.
Kyllä oli. Poliisimuseon verkkosivujen mukaan Ohisalon varhaislapsuuden aikoihin 1980-luvulla poliisiksi haluavan piti olla vähintään 175-senttinen, 20–30-vuotias ja miesten tapauksessa vielä alikersanttikin. Kun vaatimuksia kirjoitettiin aika ajoin uusiksi, erityisesti ikä- ja pituusraja olivat sinnikkäitä. Ne nimittäin poistuivat virallisesti vasta 2000-luvulla, kun Ohisalo itse opiskeli jo sosiologiaa.
Lopulta ammatillinen polku kuitenkin avasi hänelle hieman toisenlaisen näkökulman poliisin työhön. Vuosina 2019–2021 hän nimittäin työskenteli sisäministerinä.
Vähävaraisesta nörtistä valtioneuvostoon
Ohisalon nuoruudessa Itä-Helsingin laitimmaistenkin osien katukuvaan ilmestyivät metroasemat. Ne vetivät iltaisin puoleensa nuorisoa, joka halusi niin sanotusti olla vain ja hengailla. Ohisalo ei kuitenkaan ikinä löytänyt itseään siitä kulttuurista. Hänellä oli jo ennestään kalenteri täynnä harrastuksia ja kotona monia muita tiukemmat säännöt siitä, missä iltaisin oli sopivaa liikkua.
Ystäviä hänellä silti oli. Hän pelasi jalkapalloa FC Konnussa ja myöhemmin Vuosaaren Viikingeissä, jossa ei tuohon aikaan ollut vielä edes omaa joukkuettaan tytöille, joten Ohisalo liittyi poikien joukkueeseen. Taitavana juoksijana hän päätyi sen kautta myös yleisurheilun pariin.
Mutta urheilun lisäksi erityisen maininnan ansaitsee pienellä kaveriporukalla perustettu Nintendo-kerho.
– Minulla oli tällaisia aika nörttejä harrastuksia. Aiemmin vältin nörttiyttä ilmauksena, mutta myöhemmin olen alkanut ottaa käsitettä omakseni.
Vaikka Itä-Helsinki olikin kaikkineen positiivinen kasvuympäristö, Ohisalo ei ole koskaan peitellyt sitä, että hän koki lapsuudessaan köyhyyttä. Vähävarainen tausta on muovannut nykyistä ihmistä ja hänen ideologiaansa paljon. Vaaliteemoista ja haastatteluvastauksista kuuluvat läpi arvot, joille ei ole mitenkään yhdentekevää, että on kokenut elämästä nurjan puolen.
– Monessa muussa maassa en olisi omista lähtökohdistani voinut edes päästä yliopistoon. Kyllä se on nostanut halua olla puolustamassa hyvinvointivaltiota. Sen lisäksi lapsuuteni Vuosaaressa on isossa vastuussa myös siitä, että suhteeni luontoon on kehittynyt vahvaksi.
Yhtenäisyyden ydin on ihmisten kohtaaminen
Vähävaraisista ajoista on tultu kauas. Hamaan loppuun saakka voi väitellä siitä, minkäkokoinen pankkitili lopulta tarkoittaa varakasta, huippurikasta tai jotakin muuta, mutta yleispätevästi voidaan todeta, että ministerin palkka on iso. Tämän myöntää kiertelemättä Ohisalokin. Hänen oma lapsensa, joka tällä hetkellä on vasta vajaan vuoden vanha, elää siis hyvin erilaisessa sosiaalisessa todellisuudessa kuin äitinsä aikoinaan. Oppiiko lapsi silloin myös erilaisia arvoja?
– Olemme totta kai pohtineet asiaa mieheni kanssa, koska meille nimenomaan olisi tärkeää, että lapsemme kohtaisi ihmisiä erilaisissa elämänpiireissä. Se on yhteiskuntamme yhtenäisyyden ydin. Yhdysvaltojen aidatut naapurustot eivät todellakaan ole se suunta, johon Suomea pitäisi viedä. Toivon, että pystyn nämä arvot välittämään eteenpäin tässäkin asemassa.
Ohisalon vastauksia kuunnellessa huomaa, että tällaisia kysymyksiä tulee läjäpäin jatkuvasti. Häntä on vaikea niillä hätkäyttää. Toimittaja sen sijaan hätkähtää itse tässä vaiheessa – omaa kysymystään – ja alkaa selitellä sosiaalipolitiikkaan perustuvia motiivejaan sen varalta, että on kuulostanut seksistiseltä.
Mutta ministeri ei vieläkään ole moksiskaan.
– En minä äitikysymyksistä pahastu. Se on iso osa elämääni.
