Toimittaja testasi: Christopher Nolanin Oppenheimer saapuu ensi-iltaan perjantaina 21. heinäkuuta. Elokuva on kuvattu varta vasten IMAX-valkokankaalle, jollainen Suomessa löytyy ainoastaan Itäkeskuksen Finnkinosta.
Tiesitkö, että Suomessa on yhä tasan yksi elokuvateatteri, josta löytyy aito IMAX-esityssali? Ja jos tiesit, niin tiedätkö ylipäätään, mitä koko termi tarkoittaa?
Itiksen Finnkino, johon IMAX-sali avattiin syksyllä 2018 on juuri nyt poikkeuksellisessa asemassa Suomen elokuvaviihteen kentällä, sillä Christopher Nolanin megalomaaninen uutuuselokuva Oppenheimer saapuu valkokankaille. Ydinaseen keksijänä pidetyn fyysikon tarina on nimittäin kuvattu kokonaisuudessaan IMAX-kameroilla 70-millimetriselle filmille, mikä tarkoittaa sitä, että IMAX-muodossa sen voi Suomessa nähdä ainoastaan Itäkeskuksessa. Tosin ihan täysin alkuperäistä muotoa elokuvalle ei saavuta tämäkään sali, sillä Itiksen valkokankaan korkeus ei aivan riitä alkuperäiseen kuvasuhteeseen. Itse asiassa Oppenheimerin voi nähdä täysin oikein ainoastaan 30 salissa koko maailmassa.
IMAX-salissa yleisö istuu tavallista lähempänä valkokangasta, joka on sekä poikkeuksellisen iso että kaareutuu lievästi kattaen käytännössä yleisön koko näköalueen. Elokuvissa käytetty filmi on kuvakoostaan huolimatta tarkkaa, sillä yhden filmiruudun koko on perinteisempään 35-milliseen filmiin nähden yli kahdeksankertainen.
Mutta ainutlaatuisuuden lisäksi tuotteella on myös hintaa. Yhden peruslipun taksa on niin Itiksen IMAX-salissa kuin Tennispalatsin ISENSEssäkin kivunnut jo selkeästi yli 20 euron. Se herättää monissa väistämättä kysymyksen: onko elokuvakokemus todella sen arvoinen?
Toimintaelokuvan melske valtaa kabinettidraaman
IMAX-kameroita on käytetty Hollywoodissa toki ennenkin, mutta Nolanin uusi oivallus on se, että hän on valjastanut tekniikan käyttöön elokuvaan, joka on dialogivetoinen historiallinen draama. Osa elokuvasta on kuvattu jopa mustavalkoisena, ja sitä onkin ahkerasti markkinoitu ensimmäisenä kertana ikinä, kun mustavalkoista IMAX-kuvaa on käytetty kaupallisessa elokuvassa.
Tällainen sekoitus kaikkine ulottuvuuksineen on yhtäältä uusi ja kiehtova – toisaalta taas kuitenkin jotenkin ilmeinen ja ajankuvaamme sopiva. Se on malliesimerkki sellaisesta kikkailusta, jota on pakko harrastaa, jotta kollektiivista keskittymishäiriötä sairastava yhteiskuntamme pystyy istumaan elokuvateatterissa kokonaisen elokuvan ajan.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Oppenheimerin audiovisuaalinen kieli on alusta loppuun taukoamatonta hyperaktiivista tykitystä. Taustamusiikki soi lähestulkoon läpi koko keston; hahmojen ajatukset ja sisäinen tunnemaailma hierotaan kasvoille yliampuvalla paatoksella; ja juoni kulkee usealla ristiin leikatulla aikajanalla, jotta yksikään varsinainen kohtaus ei kestäisi yhteen menoon liian montaa kymmentä sekuntia ja aiheuttaisi sitä riskiä, että katsoja ehtii kyllästyä.
Mainos:
Elokuva on myös ladottu täyteen huippusuosittuja näyttelijöitä, joista osa on päätynyt jopa hyvin pieniin mutta huomiota herättäviin rooleihin. Listaan kuuluvat itse J. Robert Oppenheimeria näyttelevän Cillian Murphyn ohella muiden muassa Emily Blunt, Florence Pugh, Robert Downey Jr, Matt Damon, Josh Hartnett, Rami Malek ja jopa Gary Oldman melkoisen mulkerona näkemyksenä presidentti Harry S. Trumanista.
Innovatiivisuus ja uhkarohkeus näkyvät
Nolanin päättäväisyyttä omalaatuisten ideoidensa toteuttajana ei toisaalta voi kuin ihailla. Onhan elokuva omalla tavallaan sensaatiomainen rajanylitys, jossa kaksi täysin erilaista lajityyppiä kohtaavat toisensa: siinä lyövät kättä dialogidraaman käsikirjoitus ja action-fantasiaspektaakkelin ohjaus. Mainittavan arvoista sen vuoksi juuri on, että näistä kahdesta toisilleen hyvin vieraasta osa-alueesta on vastuussa yksi ja sama taiteilija.
Erityisen positiivista on se, että lähestymistapansa avulla Nolan väistää nykyelokuvan yleisimmän maamiinan: niin sanotun Wikipedia-elokuvan konseptin. Erikoislaatuisen ilmaisunsa ansiosta Oppenheimer löytää sisälleen niin paljon muuta täytettä – sekä hyvässä että pahassa – ettei katsoja missään vaiheessa voi syyttää elokuvaa siitä, että henkilöhahmon tarina olisi vain laiskasti juostu läpi persoonattoman elämäkerta-artikkelin pohjalta. Ja hyvä niin, koska sellaiset elokuvat täyttävät jo aivan liian ison osan epätoivoisen elokuvateollisuuden ensi-iltakatalogeista.
Samalla kuitenkin kaiken rytinän, ryskeen, paukkeen ja poukkoilun seassa tuntuu kuin ohjaaja istuisi katsojan selän takana katsomossa, hytkyttäisi tätä rajusti olkapäistä ja hokisi korvaan: ”Älä jätä kesken. Älä jätä kesken. Pliis, jaksa vielä hetki.”
Konseptin uhkarohkeutta korostaa sekin, että Oppenheimer on elokuvaksi varsin pitkä – peräti täydet kolme tuntia – mikä tosin nykyään on Hollywoodissakin alkanut yleistyä uudelleen, sillä videokasettien tai DVD-levyjen kapasiteetti ei ole enää esteenä filmien loputtomalle venyttämiselle.
Itis ja IMAX ovat oikea paikka elokuvakokemukselle
Yksinkertaisesti sanottuna Oppenheimer on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Piti siitä tai ei. Ja se on näkemisen arvoinen juuri IMAX-salissa, jota varten se on suunniteltu.
Sen sijaan se, että pystyykö elokuvaa arvostamaan elokuvataiteena, jää kiinni katsojasta ja tulee varmasti myös jakamaan mielipiteitä merkittävästi. Itselläni oli huomattavia vaikeuksia missään vaiheessa mieltää näkemääni teosta elokuvaksi ylipäätään, ja se oli suurin syy, miksi näkemyksen muodostaminen sen todellisesta laadusta osoittautuu harvinaisen haastavaksi.
Oppenheimerin merkitys ja vaikutus elokuvakulttuuriin tulevat kunnolla ilmi vasta vuosikymmenten päästä, kun näemme, onko kyseessä siirtymä kokonaan uudenlaiseen aikakauteen… vai kenties se lopullinen yliampuminen, joka suisti koko taiteenlajin sen lopulliseen tuhoon. Ironista kyllä, juuri sama kysymys on alati läsnä myös itse elokuvassa – joskin paljon synkemmässä kontekstissa, koska kyse on koko ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta.
Yhden hyvin yleispätevän ohjeen katsojalle kuitenkin voi ennen elokuvaa antaa: lippuja ostaessa on syytä huomioida oikeanlainen istumapaikka salissa.
IMAX-kokemus on kaikkein mukaansatempaavin ja viihdyttävin, kun istuu lähellä kangasta, jotta todella voi tuntea, kuinka ympärille kaareutuva kuvamaailma imaisee sisäänsä; katsoja on kokemuksen ajan melkein kuin huvipuistolaitteen penkissä. Mutta.
Mikäli kärsii heikosta englannin kielen taidosta tai kuulohäiriöistä, jotka vaikeuttavat dialogin ymmärtämistä, on syytä etsiä paikka selkeästi taaempaa salista. Jos nimittäin istuu jollakin viidestä ensimmäisestä rivistä, näin valtavalla kankaalla on täysin mahdotonta keskittää katsetta yhtä aikaa sekä erittäin suurikokoisena juoksevaan tekstitykseen että myös itse kuvaan, jossa asiat varsinaisesti tapahtuvat. Pään kääntelystä ja silmien tarkennuspisteen vaihtelemisesta on palkintona lähinnä päänsärkyä.
Juttua muokattu 20.7.2023 kello: 10.38. Täydennetty tieto IMAX-muodosta.
