Itähelsinkiläinen urbaanin taiteen elävä legenda on ehtinyt 46 vuoden ikään ja käynyt matkalla läpi asunnottomuuden sekä päihde- ja mielenterveysongelmat. Parhaillaan hän kirjoittaa kolmea uutta kirjaa. Kolme edellistä ovat jo kaupoissa.
Puhoksen Kummisetä-baarin takapöydästä kättään heilauttaa tutun näköinen mies punaisessa pipossa. Kirjailijalla on parhaillaan vapaapäivä.
Mies punaisessa pipossa, Seppo Kalervo Lampela, on aina kavereiden kesken Kale. Mutta suurin osa muista suomalaisista muistaa hänet Steen1:nä – räppärinä, joka kuohutti lööppejä ja nettipalstoja tekemällä musiikkia, joka käsitteli provosoivaan sävyyn huumeita, väkivaltaa ja jopa kansan tuoreessa muistissa olleita tosielämän poliisimurhia.
Mutta hänen pöytäseuraansa liittyessä ja muutaman ensimmäisen sanan vaihtaessa huomaa nopeasti, että Steen1 ei ole paikalla – ainakaan juuri nyt – vaan pöydässä istuu Kale. Tai jos oikein viralliseksi haluaa heittäytyä, siinä istuu kirjailija Seppo Lampela.
– Vedän vahvasti viittäkybää ja nautin keski-iästä. Kyllä kaikki punkki on jo hakattu minusta ulos, hän toteaa.
Kohti lapsuuden haaveita
Kirjailija Seppo Lampela julkaisi ensimmäisen kaupallisen niteensä, Miika Mehmetin true crime -elämäkerran Väkivallan perintö, vuonna 2020. Se poiki välittömästi hedelmällisen yhä jatkuvan yhteistyön WSOY:n omistaman Johnny Kniga -kustantamon kanssa. Lampelan jo kauan aiemmin aloittama esikoisromaani Valtias puolestaan näki päivänvalon 2021.
Seuraava romaani on parhaillaan työn alla. Kahden muun kirjan ohessa. Aiheesta puhuessaan Lampela tyhjentää heti pajatson ja toteaa selkeästi ja suoraan:
– Tämä oli ensimmäinen haaveeni. Tai okei, ihan ensimmäinen haave oli olla poliisi, koska niillä on pyssyt. Mutta joskus kymmenenvanhana, kun aloin lukea 80-luvun länkkäripokkareita ja muuta, mitä divareista löytyi, sain jo aivan hirveitä kiksejä kirjoitetusta tekstistä. Siinä oli taikuutta.
Mainos:
Parikymppisenä poikana Lampela kirjoitti pöytälaatikkoonsa kasan novelleja, joita ei koskaan julkaistu. Hän lähetti yhden jopa kustantajalle saadakseen siitä rehellistä ammattilaisen palautetta. Hän sai vastauksen, jossa kannustettiin jatkamaan työtä, koska hänessä oli kirjoittajana selkeästi ainesta, mutta itse teksti ei ollut vielä lähelläkään valmista.
Omalla tavallaan tuo vastaus on iso kustannusmaailman klisee. Lampela kuitenkin ymmärsi käyttää sitä rohkaisuna. Se osoitti sentään, että joku oli aidosti kunnioittanut tekstiä tarpeeksi kirjoittaakseen siihen omakätisesti vastauksen.
– En tiedä, kuinka paljon reflektoin itseäni silloin, mutta näin kyllä itsekin, etten ollut vielä valmis. Piti odottaa. Räppi oli siinä mielessä luonteva ja opettavainen väliaskel, että siinä sai kirjoittaa, mutta se ei ole kuitenkaan proosaa.
Haastattelua tekevällä toimittajalla herää Lampelan sanoista väistämättä muistiyhteys Erno Paasilinnan esseekokoelmaan Yksinäisyys ja uhma. Tarkkaan ottaenhan Paasilinna muotoili kantavan teesinsä: on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
Lampela toteaa, ettei ole teosta lukenut, mutta hän allekirjoittaa ajatuksen jossain määrin.
– Siinä mielessä olen samaa mieltä, että eletty elämä tuo tietyn kaikupohjan. Myönnän suhtautuvani ennakkoluuloisesti heti, jos saan käteeni kirjan, jonka on kirjoittanut 25-vuotias. Elämme nykymaailmassa eräänlaisessa kaikkivoipaisuuden harhassa, mutta kaikista meistä ei ole ihan kaikkeen, vaikka kuinka googlaisi asioita. Jotkut täytyy vain kantapään kautta oppia. Vasta sitten mestaritasolla voi vetää villiä korttia eli ottaa riskejä.
Mikä sitten on ollut se elämä, joka Lampelan piti kirjailijaksi tullakseen elää?
Siihen kuului tuottava ura hip hopin parissa, valtavia harkitsematta aiheutettuja kohuja ja usean vuoden asunnottomuus. Pitäkää kiinni pipoistanne. Tämä tarina on totta.
30. tammikuuta 2004
– Sen piti olla 50 itsepoltetun CD:n erä, jota olisin myynyt repusta frendeille. Siis ihmisille, jotka tuntevat minut ja tajuavat tyylini ja ilmaisuni, Lampela kertoo muistellessaan Steen1:n syntyä.
Artistinimi ei aluksi edes ollut Steen1. Se oli vielä hyökkäävämmin Steen Christensen eli Helsingin Tehtaankadulla kaksi poliisia murhanneelta tanskalaiselta rikolliselta otettu nimi. Koko konsepti, jonka varaan vuoden 2004 debyyttialbumi Salaliittoteoria rakennettiin, oli suunniteltu pientä sisäpiiriä ajatellen.
Ilmiö karkasi kuitenkin välittömästi käsistä, kun Monsp Recordsia käynnistellyt Keijo ”Kepe” Kiiskinen sai käsiinsä tuon kotikutoisen CDR:n ja päätyi toisen artistinsa kehujen rohkaisemana julkaisemaan albumin. Lampela kuvaa Kiiskisen olleen noin aikoina vielä aivan yhtä keltanokka kuin hän itsekin.
Tässä vaiheessa tarinaa Lampela nousee pöydästä ja vie toimittajan Kummisedän terassille. Siellä hän osoittaa sormellaan kohti vastapäisen Itis-kauppakeskuksen seinää.
– Tuossa kohtaa oli baari, jossa pidimme silloin levyjulkkarikeikan. Ovelle ilmestyi ihan puun takaa sadan metrin jono. Jengiä tuotiin Oulusta asti bussilla. Siellä oli aivan loistava meininki.
Jono tuossa samassa kohdassa kasvaa yhä tänäkin päivänä välillä samoihin mittasuhteisiin, tosin harmillisen erilaisesta syystä. Liiketilassa on nimittäin nykyään Kelan toimipiste. Symboliikka on niin ilmeistä, että se melkein hävettää kirjoittaa.
Mutta keväällä 2004, kun tuo kyseinen keikka oli soitettu ja albumi oli levykaupoissa, Lampela huomasi seuraavan aamupäivän kauppareissullaan jotain, mitä ei ikimaailmassa ollut tajunnut ajatella etukäteen.
Hän näki iltapäivälehden lööpissä valtavan otsikon: Rap-artisti ylistää poliisisurmia.
– Vedin saman tien kaulukset pään suojaksi, nappasin bisset kyytiin ja kotiin päästyäni suljin kaikki sälekaihtimet. En avannut ovea kenellekään. Lopulta kun Kepe oli koputellut ikkunaani ja laskin hänet sisään, huusimme melkein yhteen ääneen toisillemme: mitä vittua me oikein tehtiin?
”Olisi pelkuruutta selitellä kaikkea paremmaksi jälkikäteen”
Tänä päivänä, kun Lampela katsoo taaksepäin noita aikoja, hän vakuuttaa, että pystyisi kyllä myöntämään totuuden, jos koko kohu ja Steen1-ilmiö olisivat olleet laskelmoitua mainostemppua. Ei kuitenkaan ole mitään myönnettävää. Se, miten valtavaksi menestykseksi ja kuuluisaksi šokkiteokseksi koko Salaliittoteoria-albumi räjähti, oli Lampelalta ja Monspilta silkka vahinko.
Taiteilijan koko suhde siihen imagoon, jonka takaa hän räppäsi, on vuosien varrella kehittynyt.
– Se oli tavallaan hahmo, mutta olisi pelkuruutta selitellä kaikkea paremmaksi jälkikäteen. Olihan se aitoa aggressiota, ahdistusta ja hullua maailmantuskaa systeemiä vastaan ja sitä 90-luvun nuoruutta, jossa graffitimaalarit saivat pahempia tuomioita kuin raiskarit ja fepsit tienasivat rahaa pahoinpitelemällä. Loukkaavatkin sanat täytyy asettaa tietynlaiseen viitekehykseen ja pohtia, miksi näin sanotaan ja mistä se tulee. Silti. Sen verran voin pöytäkirjaan myöntää, että jokainen ratkaisuni ei ollut ihan paras mahdollinen.
Lampela toteaa, että kulttuurillinen viitekehys olisi aina hyvä hahmottaa, kun vaaditaan jotakuta pyytämään tekojaan anteeksi – kuten sosiaalisessa mediassa tällä hetkellä tapana vahvasti on. Perään hän lisää, ettei itse kuitenkaan seuraa somessa tapahtuvaa liikehdintää kovin tarkasti tai aktiivisesti. Sen hän todistaa nostaessaan taskustaan kännykkänsä: klassisen niin sanotusti ei-älykkään nokialaisen.
– Jos ongelmia haluaa varta vasten etsiä, niin se onnistuu aina, mutta teen tässä parhaillaan eräänlaista välitilinpäätöstä. Laitan tekstiä paperille, koska se kokemuksen likakaivo on hyvä tyhjentää.
Koti taivasalla ja omaisuus Ikea-kassissa
2010-luvulle tultaessa Lampelan asiat lähtivät rajusti alamäkeen. Hän menetti katon päänsä päältä ja eli kuusi vuotta ilman vakinaista asuntoa. Pätkäkämppiä löytyi silloin tällöin, mutta nekin olivat pimeitä, eikä hän omien sanojensa mukaan saanut pahemmin sosiaalitukiakaan.
– Koko omaisuuteni kulki Ikean muovikassissa. Kylkeen totta kai tulivat kaikki siihen tilanteeseen liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmat. Se oli kova laji. Menee yhä sydän syrjälleen, kun kuljen sen helvetin pitkän leipäjonon ohi Myllypurossa. Olen varma, että siellä jonossa seisoo monta ihmistä, jotka voisivat olla tälle yhteiskunnalle todella tuottavia jäseniä, jos heille vain hoidettaisiin perusoikeudet kuntoon. Olen ollut siellä itsekin.
Puhuessaan tästä elämänsä vaiheesta Lampela pysyy aiempaan nähden yllättävän harvasanaisena. Hän pystyy antamaan sille myös syyn:
– Ihmiset, jotka ovat tulleet helvetistä, eivät pahemmin puhu siitä kokemuksesta, mutta ei niitä elämässä mikään muu tunnu vaivaavankaan.
Vuonna 2017 vaikean ajanjakson loppusuoralla hän sai tilapäisen katon päänsä päälle vapautuneille vangeille tarkoitetusta asuntolasta, vaikka hänellä itsellään ei vankilataustaa ollutkaan. Samaan aikaan hän tapasi myös nykyisen vaimonsa.
– Jostain syystä hän piti silloin kanssani seurustelua hyvänä ideana. Vuotta myöhemmin muutin hänen luokseen ja pääsin helvetistä ulos.
Lampela on viettänyt nuoruuttaan ja aiempaa aikuisuuttaan niin Herttoniemessä kuin Mellunmäessäkin, eikä vieläkään ole kauas lähtenyt. Vuonna 2018 pariskunta asettui yhdessä kotiin, joka on heidän kotinsa tänäkin päivänä. Se sijaitsee Kehä I:n varrella Kurkimäessä, missä he viihtyvät koirineen hyvin.
– En voi mitenkään väheksyä vaimoni panosta omaan tervehtymiseeni. Lisäksi aloitin samoihin aikoihin kuntouttavat työt Kriminaalihuollon tukisäätiöllä, mikä antoi osansa myös. Tein hommia junnujen tukena studiossa ja samaan aikaan kävin läpi omaa kuntoutustani.
Mikrofonin takaa kirjoituskoneen eteen
Pian helvetistä paluun jälkeen Steen1 sai lopulliset hautajaisensa, kun Lampela piti virallisen ja lopullisen jäähyväiskiertueen vuonna 2018. Samoihin aikoihin hän alkoi jo kirjoittaa haaveilemaansa esikoisromaania Valtiasta ilman tietoakaan kustantajasta tai edes varmuutta omasta halustaan yrittää julkaista valmista teosta.
Kun hän huomasi saaneensa aikaan pohjimmiltaan pätevän raa’an käsikirjoituksen, myös kustantaja löytyi nopeasti – ja oikeastaan yllättäen.
Ollessaan työkeikalla Kriminaalihuollon tukisäätiöllä Lampela tapasi entisen ammattirikollisen ja vapaaottelijan Miika Mehmetin, joka työskenteli niin ikään samassa paikassa.
– Miika kertoi työstäneensä paria vuotta aiemmin toisen kirjailijan kanssa muistelmiaan, mutta projektia ei ikinä saatu kunnolla käyntiin. Heitin heti ajatuksen, että voisin kokeilla. Hän kertoi lyhyen stoorin, jonka kirjoitin irralliseksi parinkymmenen liuskan luvuksi.
Tekstinäytteen jälkeen Lampela asteli tapaamaan kustantajaa. Eikä aikaakaan, kun Johnny Knigan julkaisukatalogissa komeilivat sekä Mehmetin elämäkerta että Lampelan esikoisromaani.
Vajaat 40 vuotta siinä ensirakkauden jälkeen kesti. Mutta se tapahtui. Seppo Lampela on nyt ammattikirjailija.
