Östersundomissa asuva ja Roihuvuoressa ateljeetaan pitävä kuvataiteilija Eliisa Tuisku ei näe kaupallisuutta ja taidetta toisensa poissulkevina voimina. Kulttuuria on silti tuettava, koska kulttuuria on yhteiskunnassamme kaikkialla ja rohkeat avaukset täytyy mahdollistaa.
Tällaisina aikoina kuvataiteilija Eliisa Tuiskun mieleen juolahtaa väkisin ajatus, jonka väitetään olevan alun perin Winston Churchillin suusta:
– Häneltä kysyttiin, voisiko puolustusbudjettia kasvattaa ottamalla rahaa kulttuurista. Hän vastasi kysymällä, että minkä puolesta sitten muka taistelemme.
Vaikka Ison-Britannian toisen maailmansodan aikainen pääministeri olikin avoin kulttuurin puolestapuhuja, todellisuudessa tällaiselle sitaatille ei valitettavasti ole koskaan löydetty minkäänlaista lähdettä ennen 2000-lukua. Se vaikuttaa siis jälleen yhdeltä lukuisista Churchillin suuhun tungetuista nettimeemeistä.
Mutta sen viesti on niin osuva, että se toimii riippumatta alkuperäisestä lausujasta, sillä hiljattain päättyneiden eduskuntavaalien retoriikassa kulttuuri nousi jälleen esiin luksustuotteena, johon Suomella ei väitetysti ole varaa.
Tuiskun korvaan koko keskustelu on kuulostanut jo pitkään täysin käsittämättömältä.
– Jos taiteen rahoittaminen on turhaa, niin sitten on varmaan terveydenhuollonkin. Sillä kun puhumme kulttuurista, tarkoitamme kaikkia sanoja, kuvia, ääniä, tapoja ajatella ja kaikkia niitä palasia, joista yhteiskuntamme ylipäätään rakentuu. Vaikka taide onkin elinkeino, kaikkein mullistavimmat edistysaskeleet, jotka syventävät koko ihmisyyttämme, otetaan ainoastaan rohkeasti kokeilemalla, eikä sellaisia tutkimusretkiä yksinkertaisesti pysty rahoittamaan markkinavoimilla.
Pohjanmaalaisesta kauppiasperheestä itähelsinkiläiseksi taiteilijaksi
– Kyynikko tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa. Nekin ihmiset, jotka julistavat kulttuurin turhuutta, huomaavat kyllä merkityksen siinä vaiheessa, kun kaikki kulttuuri ja taide otetaankin heidän elämästään pala palalta pois, Eliisa Tuisku toteaa.
Mainos:
Hänellä on voimakas perspektiivi aiheeseen, sillä taide on hänen päivätyönsä, jota hän toteuttaa niin kotonaan Östersundomissa kuin ateljeessaan Roihuvuoressakin. Sen lisäksi, että hän on Satakunnan ammattikorkeakoulussa koulutettu kuvataiteilija, hänellä on myös Turun Taideakatemiassa suoritettu taiteen tuottajan tutkinto.
Näin monipuolisesti taiteelle omistettu elämä ja elinvoimaisen kulttuurin puolustaminen eivät silti tarkoita, että Tuisku itse olisi rakentanut oman ansaintansa kokonaan apurahojen tai avustusten varaan. Ei lähellekään. Seinäjoella syntynyt taiteilija nimittäin kasvoi kauppiasperheessä ja on siksi omaksunut yrittäjäpersoonan jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämäänsä. Hän hyödyntää osaamistaan ja ansaitsee elantoa muun muassa tekemällä yritysasiakkailleen mainoksia ja infovideoita sekä tilaustaideteoksia.
– Ei näiden asioiden tarvitse olla joko tai. Taidetta on ihan luvallista myydä myös sen välinearvon kautta. Yrittäjä- ja tuottajaosaamiseni ovat ruokkineet kuvataiteilijan ammattiani monella tavalla sitä mukaa kuin olen siirtänyt painopistettä sisällöntuotannosta varsinaisiin taideteoksiin. Oman ansaintansa luominen melkein tyhjästä on yrittäjyyden voimaannuttavin kokemus.
Tuisku toki myöntää avoimesti sen, miksi hän juuri nyt esiintyy mielellään tässäkin haastattelussa. Suurin syy siihen on juuri hänen yrityksensä, jonka liiketoimintaa hän pyrkii kasvattamaan – ja jatkossa muun sisällöntuotannon sijaan enemmän nimenomaan taiteilijana.
Näkyvyys on nyky-yhteiskunnassamme yrittäjälle ilmiselvä välttämättömyys ja erityisesti kulttuurialalla ansainnan kannalta oleellista. Se on silti yhä asia, jota useimmat eivät halua lausua ääneen tai kirjoittaa auki – eivät yrittäjät itse eivätkä heitä haastattelevat mediatkaan. Ehkä monet pelkäävät, että jos asian myöntää, niin sen taika raukeaa.
Tuisku sen sijaan ei vaikuta pelkäävän.
– Oma tarkoitukseni on nimenomaan ihan rehellisesti tehdä toiminnastani määrätietoisempaa ja tuoda itseni ammattilaisena esiin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet riittävän vanhoiksi, että he pärjäävät ilman jatkuvaa panostamista perheeseen, eräänlainen aikakausi päättyy ja yritän löytää taas yrittäjämentaliteettini uudelleen, hän kertoo.
Taide ja kaupallisuus eivät aina ole toistensa vastavoimia
Määrätietoisen yrittäjyyden sovittaminen erityisesti taiteelliseen luomiseen tuntuu olevan monille ajatuksen tasolla yhä vaikeaa. Yhteiskunnallisesti ja esteettisen merkittävän työn ja kaupallisen viihteen välillä nähdään helposti yhä vieläkin rajaviiva, ja näihin toisistaan erotettuihin alueisiin viitataan usein korkea- ja matalakulttuurina.
Tuiskulle tämä rajaviiva on lähinnä käsitteellinen. Hän ei anna sen vaikuttaa omaan työhönsä tai persoonaansa. Nuorena hän sai inspiraatiota niin Helene Schjerfbeckistä, Kauko Röyhkästä kuin A-han Take On Me -musiikkivideostakin. Taideintohimot saivat onneksi kotona myös tilaa ja kannustusta, jotta hänestä pääsi kehittymään juuri sellainen ammattilainen, joka hän nykyään on.
– On olemassa taidetta ja on olemassa käsityöläisyyttä, ja niitä on täysin luvallista ja mahdollista myös sekoittaa toisiinsa. Olen usein pohtinut, mikä on viihteen ja taiteen ero, ja olen tullut siihen tulokseen, että ei mikään, sillä en keksi mitään sen pyhempää kuin ilo.
Toisaalta ilokaan ei silti ole taiteessa välttämättömyys. Sanojensa perään Tuisku nimittäin muistuttaa, että taiteella on itseisarvo eikä sen tarvitse välttämättä tuottaa yhtään mitään.
– Taiteen ainoa tehtävä on olla taidetta, hän tiivistää.
Mitään ei siis parane viedä kumpaankaan ääripäähän saakka. Vaikka hän on todennut haastattelun aikana useasti, että kaupallisuus ei ole kirosana, hän ei silti myöskään halua laskelmoida liikaa, koska se aiheuttaisi vaaran, että hän joutuisi tinkimään visioistaan.
Tällaisen valinnan eteen hän joutui erityisesti silloin, kun hän alkoi jättää tuotantoaan pitkään hallinnutta graafisen minimalismin tyylisuuntausta vähitellen taakseen. Tuon kauden aikana hän oli alkanut saada huomattavasti apurahoja ja hänen teoksiaan meni jopa valtion kokoelmaan. Mutta hänessä nousi enenevissä määrin halua kääntää niin sanotusti volyymiä suuremmalle ja tehdä teoksistaan majesteettisempia. Hän päätti siis kuunnella tätä sisäistä haluaan, vaikka se pakottikin samalla uhrauksiin.
– En tiedä, kannattaisiko tätä edes sanoa ääneen, mutta jos olisin pelannut tätä peliä pelkän taloudellisen ansainnan takia, niin minun olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa sillä aiemmalla polullani. Mutta ei taiteilija yksinkertaisesti voi väkisin jatkaa jotakin sellaista suuntaa, jonka hän on jo tyhjentänyt itsestään. Ei se silloin enää ole taidetta.
