Punk elää! Ja jottei se kuolisi jatkossakaan, perustettiin Punkmuseo. Tämä nuori museo pyörittää kesän ajan Helsingissä kiertävää Punk Up -näyttelyä ja etsii parhaillaan pysyviä tiloja.
Huhu kertoo, että jossakin päin Roihupeltoa sijaitsee aito punkmuseo. Ainoa laatuaan Suomessa. Puhelimen karttakin vahvistaa katuosoitteen, jonka löydän museon nettisivuilta, mutta hetken joudun pyörimään hämmentyneenä ennen kuin huomaan Jukka ”Pami” Palmin, joka viittoilee luokseen Tulppakuja 4:n takakulmalle.
– Meillä on vuokratilat täällä Elävän musiikin yhdistyksen rakennuksessa, mutta isona tavoitteena on, että saisimme Helsingistä jostakin kokonaan oman museotilamme, Palm kertoo.
Hän johtaa tien rappusia ylös Punkmuseon työ- ja arkistotiloihin, jotka ovat myös yleisölle avoinna maanantai-iltapäivisin. Tiloihin johtavan käytävän varrella silmään osuu esille laitettuja vaihtelevia poimintoja museon kokoelmista. Niitä paremman käsityksen kokoelmasta voi saada parhaillaan ympäri Helsinkiä pyörivän Punk Up -näyttelyn eri pisteissä.
Pitkin kaupunkia sijoitellun pop up -näyttelyhankkeen antimia voi käydä elokuun loppuun asti katsomassa yhdeksässä eri kohteessa kantakaupungilla sekä lisäksi Puotilassa, Pihlajamäessä ja Malmilla.
Ovet auki askeleen edellä
Suomessa ei tunnetusti ole muita punkiin keskittyneitä museoita. Eikä niitä ole valtavaa määrää maailmallakaan. Tunnetuin on varmasti hiljattain isolla rahalla lanseerattu hanke Yhdysvaltojen Las Vegasissa, mutta Palm huomauttaa pilke silmäkulmassa, että Suomen museohankkeen käytävän varrella olevaan piennäyttelyyn on päässyt tutustumaan jo kaksi kuukautta aiemmin kuin suuri amerikkalaisserkku avasi ovensa, joten Suomen Punkmuseo on tässä suhteessa edelläkävijä.
Kaikki alkoi, kun museoyhdistyksen tuleva puheenjohtaja, aktiivinen harrastaja Timo ’Kipi’ Kiippa jakoi sosiaalisessa mediassa ja Punk in Finland -verkkoyhteisössä kysymyksen, löytyisikö muita kiinnostuneita edistämään hanketta, johon hän oli saanut idean. Pian Helsingin Oodi-kirjastossa pidettiinkin jo parinkymmenen hengen kokous, jossa samalta istumalta päädyttiin perustamaan Suomen Punkmuseon kannatusyhdistys ry.
Näiden perustajien joukossa oli myös ”Pami” Palm, joka toimii parhaillaan yhdistyksen varapuheenjohtajana. Hän perustelee museon tarvetta ja merkitystä painokkaasti:
Mainos:
– Koska suomalaisen punkin kulta-ajan jengi alkaa olla jo iällä ja kokoelmatkin harvenevat ja katoavat, niin tulevat polvet eivät välttämättä samalla tavalla ymmärrä niiden sisältöä ja merkitystä. Merkityksellistä tavaraa on vielä toistaiseksi ihan hyvin liikkeellä, joten haluamme saada sitä jälkipolvia ja tutkimusta varten talteen. Eikä puhuta pelkästä materiasta, vaan myös ihmisten omat muistot korvien välissä ovat arvokkaita.
nimeltään Lepakkoluola – joka toimi aikoinaan Ruoholahdessa. ”Lepakkoveteraaneja löytyy porukastamme kiitettävä määrä. Muutamat siellä otetuista valokuvista kokoelmassamme on pelastettu jopa roskalavalta asti”, Palm kertoo. Kuva: Jenna Lehtonen
Toimialueena koko Suomi
Vaikka punk onkin villiä ja vapaata, museotoiminta sen sijaan on aina puhdasta politiikkaa. Alan harrastajat ovat niin avuliaita ja innokkaita, että välillä lahjoituksia meinaa tulla yli tarpeenkin. Palm kertoo, että arkistoissa on pidettävä yllä järjestelmää ja tehtävä tiukkoja päätöksiä siitä, mitä sisällytetään ja mitä ei.
– Meidän ei ole mitään järkeä esimerkiksi tallentaa viittätoista kappaletta samaa lehdennumeroa, vaikka kuinka saisimme niitä lahjoituksina. Pyrimme siis kaikin keinoin kattavuuteen, mutta silti emme voi valitettavasti ottaa kuitenkaan ihan kaikkea vastaan. Toki kaikkea kannattaa tarjota.
Museon ensisijainen aihealue ovat suomalaiset bändit, mutta mukaan kerätään myös materiaalia merkittävien ulkomaisten punkkarien Suomen-vierailuilta, sillä ne ovat tärkeä osa kotimaista ”punk-skeneä”.
Kattavuuteen pyritään kokoelman lisäksi myös maantieteellisessä mielessä.
– Vaikka nykyiset museotilamme sijaitsevatkin Roihuvuoressa ja perustajat asuvat Helsingissä, niin missään nimessä emme halua olla mitenkään stadikeskeisiä, vaan tarkoituksena on varjella koko Suomen yhteistä punkperintöä. Kierrämme näyttelyiden kanssa ihan missä tahansa päin maata, ja kokoelmissa on materiaalia kaikkialta.
Näyttelyitä on toistaiseksi ollut Helsingin lisäksi Espoossa sekä Tampereella ja sen naapurikunnassa Pirkkalassa. Seuraavat työn alla olevat puolestaan ovat matkalla Tuusulaan, Poriin ja Seinäjoelle.
Tuilla elävää kulttuurityötä
Toistaiseksi Punkmuseo ei ole saanut jatkuvaa rahoitusta miltään ulkopuoliselta taholta. Tällä hetkellä tärkein tuki toiminnan ylläpitämiseksi tulee jäseniltä jäsenmaksujen muodossa. Ohessa myydään teepaitoja, kasseja ja muita pieniä oheistuotteita, joiden avulla toiminnan kannattajat voivat antaa taloudellisen tukensa.
– Yksittäisiin hankkeisiin olemme saaneet onneksi apurahoja. Esimerkiksi Helsingin kaupunki tuki tällä hetkellä pyörivää Punk Up -näyttelyä, ja täytämme hakemuksia jatkuvasti, jotta saamme jatkossa muidenkin projektien kustannukset katettua, Palm kertoo.
Toisaalta tukea voi saada muissakin muodoissa kuin vain apurahoina. Kaksi tuoreinta vahvistusta arkistonhoitajien – tai ”arkistopunkkareiden”, kuten Palm heihin viittaa – porukkaan, on nimittäin pystytty työllistämään osa-aikaiseen päivätyöhön TE-toimiston myöntämän palkkatuen avulla.
– Nämä arkistopunkkarit tekevät meillä varsinaista arkistointityötä eli muun muassa digitoivat vanhoja materiaaleja kokoelmiimme ja käyvät roudaamassa näyttelykamoja ympäri kaupunkia. Lisäksi he ovat täällä Roihuvuoressa päiväsaikaan tavoitettavissa sen varalta, jos vieraita haluaa tulla käymään näyttelyä katsomassa.
Arkiston aarteita Apulannasta Kohu-63:een
Museon niin sanotusti piilossa olevalla puolella eli arkistoiksi muutetuissa toimistotiloissa istuu kaksi syvästi keskittynyttä miestä tietokoneiden ääressä. He ovat juuri aiemmin mainitut arkistopunkkarit Jani Sipiläinen ja Pyry Keskinen.
Sipiläinen skannaa koneellaan parasta aikaa 1980-luvulla otettuja keikkavalokuvia, joiden alkuperäiset negatiivit on lainattu museolle digitointia ja arkistointia varten. Samalla kansioihin kirjataan kuvissa näkyvät bändit ja kuvausajat ja -paikat.
Läheskään kaikki materiaalit eivät kuitenkaan ole visuaalisia, vaan joukossa on muitakin mediamuotoja. Toinen arkistopunkkari Pyry Keskinen väläyttää oman koneensa ruutua ja kertoo:
– Olemme digitoineet kokoelmiin esimerkiksi C-kasetilla meille lainattuja harvinaisempia äänitteitä. Kriteerinä on oikeastaan ollut vain se, että kunhan se on suomalaista punkkia, niin kaikki kelpaa. Kun saimme käsiimme esimerkiksi kopioita Apulannan ensimmäisistä demo- ja treeninauhoista, niin kyllä ne laskettiin mukaan. Siitäkin huolimatta, että orkesterin myöhempi tuotanto olisi ollut ehkä jo vaikeaa hyväksyä.
Kommentin jälkeen kaikkien suusta purskahtaa pieni hyväntahtoinen nauru.
Arkistohuoneen käytävällä on myös kaksi kirjahyllyä, joista toisessa on niin sanottu Punklioteekki eli asiakkaille lainaan annettavien teosten kokoelma. Toisessa puolestaan on museon varsinainen kokoelma sellaisia kirjoja, lehtiä ja julisteita, jota ei lainata ulos.
– Alan pienlehtiä löytyy digitaaliset ja fyysiset kopiot yhteen laskettuna sellainen puolisentoista tuhatta kappaletta, Keskinen mainitsee.
Lakanan alta kirjahyllyjen edestä paljastuu vielä kaiken lisäksi matala vaaterekkikin. Siinä roikkuu takkeja, paitoja sekä kaiken maailman remmejä. Keskinen raottaa hieman tiivistä riviä ja luettelee:
– Tässä on Tampereella kiertänyt rotsi, joka on kuulunut Bastardsin Timo Lahdelle ja Kohu-63:n Lätälle. Muutamia muitakin uniikkeja esiintymisvaatteita löytyy. Sitten täällä on fanien itse tekemiä paitoja, joissa on edustettuna Ne Luumäkiä, Kauneutta ja terveyttä ja niin edelleen. Niin, ja seisoohan tuolla nurkassa hiljattain edesmenneen Jyrki ’Örkky’ Mattilan bassokin.
Syke ei sammu
Herää väistämättä kysymys, mistä suunnilleen keski-ikään ehtineillä miehillä on oikein lähtenyt tällainen elämänmittainen intohimo, että he haluavat rakentaa sen ympärille jopa kokonaista museota.
– Sex Pistolsista, vastaa arkistopunkkari Pyry Keskinen kuin apteekinhyllyltä.
Hänen rakkautensa juontaa juurensa siis punkin alkuräjähdykseen asti, vaikka hän onkin vasta 1980-luvun puolessavälissä syntynyt. Lisäksi hän soittaa itsekin saman alan yhtyeessä, joka kantaa nimeä God Given Ass.
G.A.Z.E.-bändissä laulava kollega Jani Sipiläinen puolestaan jäljittää oman harrastuksensa vuoteen 1991 ja Ne Luumäet -yhtyeen Onnellinen perhe -kappaleeseen. Hän kuitenkin painottaa, ettei ole perustanut koko musiikkimakuaan pelkän punkin varaan.
– Olen pyörittänyt ammatikseni levykauppaa, joten itse tulin sen myötä hyvin kaikkiruokaiseksi. Heavy, krautrock, city pop ja kaikki mahdollinen ihan jazziin asti on lähellä sydäntä siinä missä punkkikin, Sipiläinen kertoo.
Tämän kuullessaan Keskinen hymyilee ovelasti ja toteaa, ettei itse lähde alkuunkaan yhtä avomieliselle linjalle, ja naurahtaa lisätessään:
– Toki punkin ohella kuuntelen laajemminkin kitaravetoista rockia. Mutta salsat tai funkit eivät kyllä maistu!
muutaman yksityishenkilön hartiavoimin perustetusta punkmuseostakin. Kuva: Jenna Lehtonen
maanantaisin, kun muut museot ovat kiinni. Palm kuitenkin mainitsee, että muinakin päivinä voi
sopia vierailuja, kunhan ottaa asiasta yhteyttä etukäteen. Kunhan arkistopunkkarit ovat paikalle, he kyllä laskevat ovesta sisään. ”Hyvin porukka on tänne löytänyt, vaikka olemmekin vähän syrjäisellä sijainnilla täällä toimistojen
ja teollisuuden seassa. On tuonne ovelle kourallinen asiakkaita lähes joka maanantai ilmestynyt.” Kuva: Jenna Lehtonen
