Valtteri Mörttisen uudessa Mutta suurin niistä on raha -nimisessä jännityssatiirissa lukija pääsee arvuuttelemaan, mikä on Itä-Helsingin osalta faktaa ja mikä fiktiota.

Kun Valtteri Mörttiseltä, 32, kysyy, miten määritellään oikea työ, vastausta ei tarvitse pitkään odotella. Jos töihin lähteminen närästää jo työpäivää edeltävä iltana, pesti täyttää kriteerit. Puhelinmyyjänä, järjestyksenvalvojana ja kiinteistönhuoltomiehenä nuorempana toiminut toimittaja-kirjailija tietää, mistä puhuu. Vielä muutama vuosi sitten hän kantoi omien sanojensa mukaan pakastimia työkseen. Hän kokee itsensä etuoikeutetuksi, koska ei joudu enää oikeita töitä tekemään.

Vanhat oikeat työt eivät olleet kutsumusammatti miehelle, jonka mielenkiinnon kohteet olivat taiteen ja kulttuurin kentällä. Ei Mörttinen välittänyt talotekniikasta tai siitä, minkälaista liittymäpakettia asiakas käyttää. Enemmän hän välitti siitä, millä sanoilla hän muotoilee HR-osastolle lähtevän sähköpostin.

– Idealistinen kuva oli se, että voin viettää päivät duunarin ammatissa ja rakentaa illalla jonkun mielettömän Sadan vuoden yksinäisyyden. Jossain vaiheessa tajusin, ettei sellainen suunnitelma toimi. Kulttuuri- ja taidealalla moni asia on kiinni suhteista eikä siitä, että joku yhtäkkiä poksahtaa
työhuoneen perällä neroksi.

Oli aika vaihtaa suuntaa, kun työ ei enää vuosien jälkeen antanut tekijälleen mitään. Mörttinen päätti ensimmäistä kertaa elämässään olla realisti ja kurkotella kohti kirjallisia pyrkimyksiään. Sittemmin valtaosa niistä on toteutunut.

Yksi haave – esikoisromaani – on juuri ilmestynyt markkinoille. Mutta suurin niistä on raha -teos on osa Ailon Rajakari -nimistä kirjasarjaa, jolle on luvassa jatkoa. Tuoreessa huumekauppaan keskittyvässä nykypäivän rikostarinassa yhtenä kulissina toimii Itä-Helsinki, joka on nykyään myös ex-pirkanmaalaisen Mörttisen kotiseutua.

Nykyään Mörttinen työskentelee yrittäjänä. Kuva: Jenna Lehtonen

Toimittajasta tietokirjailijaksi

Mutta miten Pirkkalasta ponnistava duunari päätyy vapaaksi kirjoittajaksi lähiöön, jonka maine on kiirinyt myös metrorataverkoston ulottumattomiin? Joku maisteri voisi vastata, että yliopiston kautta. Tuo opinahjo oli yksi etappi, jonka Mörttinen hoiti alta pois ennen pääkaupunkiseudulle muuttamista. Tuleva kirjailija oivalsi jo varhaisessa vaiheessa, että toimittajan ammatin kautta hän voi nykiä ovia, joiden kautta saa otteen kustantamon ovenkahvasta.

– Juoksin Tampereen yliopiston sen verran läpi, että sain sieltä kandidaatin paperit haettua. Karkasin sieltä samalla sekunnilla, kun paperi oli kädessäni. Totesin, että nyt on jotain dataa, mitä näyttää.

Mörttinen myöntää, että yliopistossa vaikeinta oli sisäänpääsy. Sen jälkeen saattoi vihellellä, jos sattui olemaan sellainen, jolla oli vakituinen työpaikka ja mahdollisuus elää ilman opiskelijabudjettia ja jatkuvaa juhlimista. Toimittajuus itsessään ei tullut tuoreelle journalistiikan kandidaatille yllätyksenä, sillä Mörttisen isä teki mittavan uran Tampereen Aamulehdessä, ja olihan hän itsekin ehtinyt jo myydä useita juttuja sivutoimisesti päivä- ja aikakauslehtiin. Akateemisen pätevyyden päätteeksi askelmerkit olivat selvät: ensin toimittajaksi, sitten tietokirjailijaksi.

– Journalismi tuli eräänlaisena askelluslautana. Tähtäimeni oli aina kirjailijuudessa ja kaiken
mahdollisen taiteen tekemisessä. Mutta sittemmin olen ylpeänä ja tyytyväisenä omaksunut
myös kulttuuritoimittajan ammatin, vaikka alun perin ajattelin vain sitä, että tietokirjojen
jälkeen jalka on ehkä sen verran oven välissä, että joku ottaa vakavasti, kun yrittää tarjota
romaanikäsikirjoitusta.

Mutta suurin niistä on raha -kirjan sivuilla mainitaan muun muassa Tallinnanaukio. Kuva: Jenna Lehtonen

Muoto edellä kirjoitettu

Mörttinen oli oikeassa. Tie Docendo-kustantamon kirjailijaksi aukesi odotusten mukaan. Suhteilla oli osuutta asiaan. Kustantamolla oli idea valmiina, vain kirjoittaja puuttui. Sillä tavalla syntyi Näin talossa – tarinoita Tampere-talosta -niminen teos. Sen jälkeen Mörttinen kirjoitti elämäkertateoksen koripalloilija Teemu Rannikosta. Nyt, maaliskuussa 2022, ilmestynyt Mutta suurin niistä on raha -kirja on jotain ihan muuta.

Teoksessa liikutaan dekkarin ja dekkarin parodian välimaastossa. Kirjailijan itsensä mukaan kyseessä on opus, joka on tehty muoto eikä tarina edellä. Mörttinen kertoo olevansa sellainen lukija, joka lopettaa lukemisen kesken, jos käteen sattuu kirja, joka muistuttaa enemmän tiedotetta fiktiivisistä tapahtumista kuin varsinaista romaania.

– En tykkää sellaisesta kirjallisuudesta, jossa teksti on pelkkää informaatiota. Proosan pointtihan on sen kieli. Jos se ei miellytä, en näe mitään syytä lukea, Mörttinen muotoilee.

Puu-Myllypurossa puolisonsa kanssa asuva uusitähelsinkiläinen päätyi alun perin sattuman kaupalla Herttoniemeen, sillä sieltä oli lyhyt matka A-lehtien toimitukseen Kulosaareen. Apu-lehden kesätoimittajapestin aikana Mörttinen pääsi jyvälle siitä, millaista on asua Itä-Helsingissä. Se ei ollut lainkaan hullumpaa miehestä, joka ehti saada perspektiiviä elämään ennen yliopistotitteleitä.

– Se ei välttämättä ole paras mahdollinen ratkaisu, että ihminen vetää valkoisen lakin päähänsä ja täysin kulkematta lähtöruudun kautta menee opiskelemaan itselleen maisterin tutkinnon ja sen jälkeen huutaa mediassa, että köyhät kyykkyyn.

Puu-Myllypurossa asuva toimittaja-kirjailija viihtyy Itä-Helsingissä. Kuva: Jenna Lehtonen

Ylpeästi itään

Mielikuva Asan, Ruudolfin ja Steen1:n idästä vetosi Mörttiseen, joka kuulemma viihtyy paremmin paikoissa, joissa näkee todellista elämää. Asuntomarkkinoilla sellainen houkutteli enemmän kuin tervetulokyltti Tapanilaan tai syntymäkulmille Vantaan Hämeenkylään. Niiden kaltaisissa paikoissa piti käydä pyörähtämässä ennen kuin pandemian kuumentamilla asuntokaupoilla tärppäsi. Nykyään Mörttinen tuntee asuinpaikastaan ylpeyttä ja ymmärtää, miksi paikalliset puolustavat omaa reviiriään suurella intohimolla.

– Vielä en ole mitään lippua heiluttamassa, mutta kovasti siihen suuntaan olen menossa. Koen itään
enemmän henkistä yhteyttä kuin jonnekin Kruununhakaan. Täällä ollaan toimivassa ympäristössä,
mutta siitä huolimatta läsnä on jonkinlainen the dangerous eastside -viba. Toki nyttemmin olen
muuttanut kyllä aika eristyneeseen perhelähiöön, jossa noita viboja ei kauheasti ole.

Luokkalarppaajaksi itsensä myöntävä Mörttinen tunnistaa paikallisten puheet siitä, että Itä-Helsinki kohtelee kaltoin, mutta rakastaa silti. Samaa henkeä löytyy tuoreesta romaanista, jossa lukija johdatellaan muun muassa Herttoniemen teollisuusalueelle, Roihuvuoreen, Myllypuron ostarille ja Tallinnanaukiolle. Kirja pitää sisällään karikatyyrejä, rajuja poliittisia näkemyksiä ja enemmän mustaa komediaa kuin jännitystä. Kirjailijan mukaan lukeminen voi olla paikalliselle kuin mukavaa puuhakirjapuuhaa, kun riveiltä voi bongata sekä faktaa että fiktiota idän eri paikoista.

– Minusta on mielenkiintoista luoda sellaisia maailmoja ja hahmoja, jotka eivät millään lailla edusta sitä maailmankuvaa, joka itselläni on. Aika harvaan näistä hahmoista samastun henkilökohtaisella tasolla yhtään. Olen ammentanut kliseistä.

"Tämä on aika helppoa ja miellyttävää, mitä nykyisin teen. Tyhjennän itseäni näppäimistön ääressä", Mörttinen sanoo. Kuva: Jenna Lehtonen