Ennen vanhaan Meriharjun luontotalo tunnettiin nimellä Villa Nybondas. Historia on yhä läsnä, vaikka rakennus on elänyt monta vaihetta.
Ensin on otettava kengät pois. Kun jalat koskettavat tammilattiaa, tekee mieli pukea villasukat päälle. Helsingin kaupungilla nuoriso-ohjaajana ja ympäristökasvattajana työskentelevä Anu Lindberg varoittaa viileydestä. Lämmitysjärjestelmän uusiminen on vasta suunnitteilla, sillä hiljattain tehdyt katto- ja ikkunaremontit kiilasivat edelle. Seisomme yli sata vuotta sitten valmistuneen talon eteisessä. Ulkopuolella on pelkkää metsää ja muutama hiljainen hiekkatie.
Uutelan Skatanniemen naapurissa sijaitseva Meriharju tunnetaan nykyään paitsi luontotalona myös leirikeskuksena. Se tarkoittaa sitä, että paikan päällä järjestetään lapsille ja nuorille suunnattuja koulutuksia, tapahtumia ja leirejä ympäri vuoden. Vaikka kesä on sesonkiaikaa, talo ei hiljene edes kylmimpinä kuukausina.
– Onko täällä kummituksia ja miksi lattia natisee ovat yleensä niitä kysymyksiä, joita paikalle tulevat leiriläiset esittävät ensimmäisenä, Lindberg kertoo ja kävelee kohti ylempää kerrosta.
Yksityisenä kesähuvilana ja kotisisaropistona toimineessa talossa on aikoinaan eletty herroiksi ja opiskeltu sotien jälkeen lastenkasvatusta. Lindbergille Meriharju on poikkeuksellisen tuttu paikka, sillä hän asuu puolisonsa kanssa rakennuksen päädyssä sijaitsevassa erillisessä huoneistossa. Kolme huonetta ja keittiö tulivat tavallaan työsuhde-etuna vuonna 2010, kun nuorten luontotalon toiminta siirtyi Pauligin huvilalta Töölöstä Vuosaareen.
–Täällä on ihan hyvä asua, koska ilman asukkaita tämä paikka olisi aika suojaton. Mieheni toimii samalla eräänlaisena talkkarina, joka hoitaa jonkin verran talon kunnostusjuttuja. Akuutteja tilanteita varten on tärkeää, että joku on lähettyvillä.
Vaikka suuremmalta ilkivallalta on tähän mennessä säästytty, kerran murtovarkaat tyhjensivät kellarin mehuvaraston. Suojaisassa pihapiirissä on helppo vältellä katseita, sillä lähinaapureita ei ole.
"Harvinaisen hienot toimistotilat"
Ulkona puhaltaa kylmä syystuuli, mutta yläkerran toimistohuoneissa on lämmintä. Ikkunoista näkyy Paul Olssonin suunnittelema puutarha-alue, jonka sammaloituneet kivirakennelmat muistuttavat yhä kesähuvilan varhaisista vaiheista, kun merinäköalaa eivät vielä varjostaneet korkeaksi kasvaneet männyt. Lindberg esittelee paikkoja ja näyttää luonnonvalon valloittaman huoneen, johon tekisi mieli jäädä tekemään töitä. Mennyt aika on läsnä huonekaluissa, ovenkahvoissa, pinnoissa, vetimissä, kattovalaisimissa ja luukuissa, jotka eivät enää johda minnekään.
Mainos:
– Täällä kolmannessa kerroksessa on aikoinaan ollut jonkinlaisia makuuhuoneita. Ainakin terveyssisar ja lastenhoitaja ovat asuneet yläkerrassa kotisisaropiston aikaan, Lindberg kertoo.
Nyt hänen kollegansa näpyttelevät tietokoneen ääressä. Villamaton päällä köllöttelee 11-vuotias labradorinnoutaja Aida, joka näyttää siltä kuin se kuuluisi Meriharjun vakiväkeen.
– Meillä on täällä harvinaisen hienot toimistotilat, vaikka nettiyhteys onkin huono, Lindberg hymyilee.
Vanhan kirjoituspöydän päällä on kaksi kehystettyä mustavalkokuvaa. Toisessa niissä kutoo tuntemattomaksi jäävä kotisisar, toisessa poseeraa kauppaneuvoksena ja teollisuusmiehenä toiminut Gustaf ”Gösta” Adolf Alfons Björkenheim. Molemmat ovat osa rakennuksen tarinaa.
Kotisisaropiston aika
Kymi Oy:n johtoon kuulunut Björkenheim hankki Skatan tilan vieressä sijainneen Nybondasin maatilan haltuunsa vuonna 1910, jolloin myös kesähuvila valmistui. Historialähteiden mukaan Meriharju tunnettiinkin alun perin nimellä Villa Nybondas. Siihen aikaan Vuosaari oli maaseutua. Elettiin höyrylaivojen ja kesähuviloiden kulta-aikaa.
Aatelissukuun kuulunut ja kahdesti naimisissa ollut Björkenheim kuitenkin kuoli 52-vuotiaana punaisten luotiin Suomen sisällissodassa. Patruuna-ajan yritysjohtajan ruumis löydettiin vasta muutaman päivän kuluttua Myllykoskelta. Sitä ennen se heitettiin Kymijokeen.
Traagisen kuoleman jälkeen Meriharju oli lähes 30 vuoden ajan armeijan käytössä, kunnes Väestöliitto aloitti talossa kotisisarkoulutuksen vuonna 1945. Kodinhoitajista oli huutava pula. Monet suurperheet kaipasivat kiperästi apua lastenhoitoon ja kotiaskareisiin. Väestöliiton mukaan koulutuksen tavoitteena oli luoda sosiaalisesti arvostettu ja mahdollisimman hyvän ammattitaidon omaava kotitaloustyöntekijöiden ammattikunta. Lähes kaksi vuotta kestäneen koulutuksen päätteeksi sai paitsi ammatin, myös virallisen kotisisaren arvon, virkapuvun ja merkin.
Meriharjun seiniltä löytää useita valokuvia rappusilla seisovista nuorista naisista, joilla on papiljottikampaus, mekko ja korkokengät. Lindberg oli paikalla, kun joukko talossa opiskelleita kotisisaria vieraili talolla vuonna 2012.
– Kiersin täällä porukan mukana. Monet kertoivat siitä, miten mukavaa oli aikoinaan tulla niin kauas Helsingin keskustasta. Muistot olivat lähinnä positiivisia.
Lindberg kaivaa muistivihkonsa esiin ja tarkistaa, mitä kirjoitti vierailun aikana ylös. Käy ilmi, että kaikki Meriharjun kotisisaropiston käyneet osasivat lypsää. Lypsyharjoittelu suoritettiin Nordsjön kartanossa, jossa työskenteli harvasanainen mieskarjakko. Lähimmälle bussipysäkille oli matkaa, ja punaisen bussin kyytiin pääsi kahden tunnin välein.
Keskikerroksessa sijaitsivat muun muassa Vauvala- ja Rauhala-nimeä kantaneet huoneet. Nyt niistä löytyy leiriläisten käyttöön tarkoitettuja kerrossänkyjä. Yöpaikkoja on rajattu määrä, sillä kaivojen kapasiteetti ei riitä isompien ryhmien käyttöön.
– Täällä on joskus ollut leivinuunit, ja lämmitys on ollut kakluunien varassa. Lähimpänä alkuperäistä asuaan taitaa olla talon takaosa. Ovia ja huoneita on jonkin verran muutettu. Yläkerran torniin ei myöskään enää pääse kuin katon kautta.
Remontoitu leirikohde
Lindbergin muistivihkon mukaan kotisisaropiston harjoittelijoilla oli siniruudullinen asu, valmistuneilla vihreäruudullinen ja kotisisarilla vihreä. Enää sellaisia asuja ei Meriharjusta löydä, mutta vanhanajan henki lävistää rakennuksen ikkunoiden lasimaalauksista puurakenteisiin. Helsingin kaupunki osti rakennuksen Väestöliitolta vuonna 1969. Sen jälkeen Meriharjun leirikeskus on ollut Nuorisopalveluiden hallinnassa.
Lindberg uskoo, että Meriharjun on pelastanut se, että talolle on löytynyt käyttöä. Maallikon silmin myöhäisjugendia edustava rakennus on säilynyt yllättävän hyväkuntoisena, toisin kuin monet muut kaupungin omistamat rakennukset Vuosaaressa.
– Ilman asiakaspalveluneuvojaa talo ei olisi näin hyvässä kunnossa. Hänen myötänsä taso on noussut huippuunsa. Kun tulimme tänne ensi kertaa, täällä oli paljon rähjäisempää. Viime vuosina Meriharjuun on panostettu. Meillä on myös aivan ihana isännöitsijä, joka on toteuttanut kaikki toiveemme, Lindberg kehuu ja mainitsee esimerkkinä saunarakennuksen remontin.
Talokierros lähenee loppuaan. On aika laittaa kengät takaisin jalkaan ja tarpoa kohti merenrantaa. Muutaman mättään ja metsittyneen polun päätteeksi maisema on kuin Suomi-filmistä. Vastassa on joutsenparvi ja iltapäiväaurinko, joka valaisee silokalliot. Missään ei näy ketään. Meren ja metsän välissä on helppo samastua koululaisiin, jotka pyyhältävät Meriharjuun ensimmäistä kertaa ja jäävät hämmästelemään näkemäänsä.
Itsekin olin joskus 1990-luvulla sellainen. Ne olivat Punakiven ala-asteen pikkujoulut. Muuta en enää muista.
Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa Kansallisbiografian verkkojulkaisua. Hoffman, Kai: Björkenheim, Gösta.
