Olavi Uusivirta ei koskaan jätä väliin Sodankylän elokuvajuhlia. Eikä jätä enää moni muukaan, sillä viime viikolla festivaali rikkoi jälleen yleisöennätyksensä. Tapahtumassa laulaja-näyttelijään vetoaa se sama yhteisöllisyys, jota hän vaalii myös kotikulmillaan Kulosaaressa.
Elokuvateatteri Lapinsuun edustalla kiemurtelee jono. Sen etenemistä on hauska seurata teatterin ovelle pystytetyltä terassilta, vaikkei itse olisi näytökseen menossakaan. Varsinkin kun Jäämerentien ylle on noussut aurinko, joka helottaa niin, että kasvoja alkaa punoittaa.
Ai niin, ja tuo aurinko pysyy taivaalla päivän lisäksi myös läpi yön.
Olavi Uusivirta hieraisee kasvoilleen kunnon kerroksen suojaavaa rasvaa, jonka on saanut juuri hätälainaan viereisestä pöydästä. Sen jälkeen laulaja-näyttelijä huokaisee nautinnosta ja muistelee ensimmäistä kertaa, kun astui tähän kylään ja nimenomaan Midnight Sun Film Festivaliin eli tuttavallisemmin Sodankylän elokuvajuhlille.
– Kaikki alkoi teatterikoulun aikoina, kun kurssikaverini Juhana von Bagh houkutteli minut ja Leo Sjömanin mukaansa. Vuosi oli luultavasti 2009 tai 2010, ja Sodis vei sydämeni aivan välittömästi. Ja aivan saman se on tehnyt kaikille kavereille, jotka ovat mukaan liittyneet sen jälkeen.
Uusivirta on ensivierailunsa jälkeen saapunut tapahtumaan joka ikinen vuosi. Kitinen-joen varrelle ja sen rannassa sijaitsevan koulurakennuksen pihapiiriin ensi kerran vuonna 1986 pystytetty tapahtuma kellon ympäri pyörivine elokuvanäytöksineen ja oheisohjelmineen on kasvanut niin, että jälleen tänäkin vuonna se rikkoi oman yleisöennätyksensä.
– Silloin tällöin kaverit valittelevat, että voi harmi, kun on mennyt kuvaus- tai esitysaikataulu juuri elokuvajuhlien päälle. Moitin aina silloin opettaen, että tämä on vuodessa nimenomaan se viikko, joka ilmoitetaan kaikkialle ennakkoon estopäiviksi! Omalle keikkamyyjällenikin olen antanut säännön, että viikolle ei myydä ainuttakaan keikkaa, ellei se keikka ole Sodankylässä.
Karaokenäytösten taikaa valtavassa sirkusteltassa
Moni Uusivirran suurimmista faneistakaan ei välttämättä tiedä, että laulaja-näyttelijällä on Sodankylän elokuvajuhlilla myös keikkoja – sanan jonkinlaisessa merkityksessä. Hän nimittäin esilaulaa karaokenäytöksiä, joita esitetään Isossa teltassa, festivaalin niin sanotulla päänäyttämöllä.
Mainos:
Karaokenäytösten historia juontuu Uusivirran omia festariaikoja kauemmas. Alkujaan ne olivat nyt jo edesmenneen taiteellisen johtajan Peter von Baghin idea. Myös niiden kansainvälisempää ”singalong”-nimeä hieman harvinaisempi ”karaokenäytöksen” käsite oli juuri von Baghin tapa puhua näytöksistä, joissa yleisölle pyöritetään musiikkinumeroita sisältäviä elokuvia ja yleisön on tarkoitus laulaa mukana – taidosta riippumatta ja lujaa.
Uusivirran ja muiden esilaulajien paikka näytöksissä puolestaan on mikrofonin ääressä yleisön ja kankaan välissä.
– Oma perinteeni syntyi siitä, kun kymmenisen vuotta sitten eräs järjestäjistä veti minua hihasta tässä Kitisenrannan koulun hiekkakentällä ja kertoi, että seuraavan illan karaokenäytöksestä oli perunut tulonsa yksi kolmesta esilaulajasta, ja he tarvitsivat nopeasti paikkaajan, Uusivirta kertaa.
Tuolla hetkellä hän päätti todeta pyyntöön vain ytimekkäästi totta kai ja lähti heti koululle tehtyyn tilapäiseen festivaalitoimistoon katsomaan elokuvaa etukäteen videolta. Toimistossa häntä odotti yllätys. Paljastui nimittäin, että illan teos oli Jack Witikan ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama Suuri sävelparaati vuodelta 1959.
– Ja tämä tietysti tarkoitti sitä, että kaikki laulut olivat vielä elokuvaakin vanhempia. Suurin osa oli minulle täysin tuntemattomia kupletteja. Pääsin kerran treenaamaan ne läpi, ja sitten mentiin.
Mutta eipä tuo haitannut. Lopputulos oli niin riemukas, että siitä alkaen Uusivirtaa on pyydetty esilaulajaksi toistuvasti. Tämän vuoden tapahtumassa hän pääsi jopa hieman ensiesiintymisensä kaltaisiin tunnelmiin, sillä hän laulatti yleisöä Suomi Finland Karaoke -nimellä otsikoidussa näytöksessä, johon oli leikattu kotimaisen elokuvan lauluhelmiä aina Tauno Palon nuoruudenpäiviltä Kaurismäki-veljesten rock-kohtauksiin saakka.
– Tämä on minulle kesän kohokohta, joten myönnän kyllä, että olen aika oma-aloitteisesti aina tehnyt selväksi olevani käytettävissä näitä keikkoja varten, Uusivirta sanoo ja purskahtaa hilpeään nauruun.
Kulosaari kulttuurin tyyssijana
Sodankylän elokuvajuhlien avainsana on sama sana, jolla on aina ollut poikkeuksellinen merkitys Olavi Uusivirralle. Tuo sana on yhteisöllisyys, ja sen arvostus on näkynyt Uusivirran elämässä monella muullakin tavalla.
Ennen nykyistä asuinpaikkaansa hän nimittäin majaili Punavuoressa ja pohti usein muuttoa pois kantakaupungista. Mielessä kävivät erityisestä yhteisöllisyydestään kuuluisat kaupunginosat, kuten Kumpula ja Käpylä, mutta lopulta kun muutto koitti – seitsemän vuotta sitten – kohteeksi valikoituikin Itä-Helsingin Kulosaari.
– Olen aina tykännyt tutustua naapureihini, ja yhteisöllisyyden lisäksi haluan vaalia monin tavoin myös paikalliskulttuuria, Uusivirta selittää ja toteaa, että kenties juuri näistä lähtökohdista hän päätyikin nykyisen naapurinsa Timo Poijärven kanssa perustamaan Kulosaaressa jopa rekisteröidyn yhdistyksen.
Uusivirran, Poijärven ja muutaman muun aktiivin kipparoima Kulosaaren Kulttuuriyhdistys ry on hyvin nuori instituutio, jonka olemassaolon tarkoituksena on elävöittää paikallista kulttuurielämää.
Yhdistyksen asialistalla on parhaillaan paljon. Suunnitteilla ovat seuraavana Kulosaaren omat venetsialaiset. Tulevaisuudessa nähdään mahdollisesti myös erilaisia kulttuurikierroksia, sillä historian varrella Kulosaaressa on asunut valtava määrä eri syistä tunnettuja taiteilijoita.
– Kulosaarihan olisi suorastaan kotimuseoiden kultakaivos. Esimerkiksi Vuokko ja Antti Nurmesniemen mielettömästä kotitalosta pitäisi ehdottomasti jonain päivänä tehdä sellainen. Mutta toki valitettavasti osa tällaisista merkkirakennuksista on jo purettukin. Esimerkiksi Essi Renvallin talo käsittääkseni jäi nykyisen Itäväylän alle, ja Wäinö Aaltosen entinen ateljeekin on enää tyhjä tontti.
”Helsingin pitää muodostaa luontosuhteensa uudelleen”
Vaikka Uusivirta onkin syntynyt Vaasankadulla ja asunut lapsuudessaan niin Kotkassa kuin Karkkilassakin, yhteys Itä-Helsinkiin on silti ollut olemassa aina. Hänen perheellään on nimittäin ollut mökkipaikka Stansvikissä aina vuodesta 1958 saakka.
– Äitini vanhemmat ostivat sieltä mökin heti alussa, kun koko mökkikylä rakennettiin. Olemme sukupolvet vuorollaan ja välillä yhdessäkin viettäneet kesät siellä, ja paikka on minulle erittäin rakas. Missään muualla ei ole samanlaisia kilpikaarnamäntyjä kuin Stansvikin kallioilla, ja koko luonto on ylipäätään häkellyttävän monimuotoista.
Alueella seisoo luonnon lisäksi myös useita vanhoja huvilarakennuksia, joista vanhimmat ovat peräisin 1700-luvulta asti. Siitä huolimatta on parhaillaan epäselvää, minkä tahon tulisi ottaa jatkossa vastuu tuon ainutlaatuisen alueen ylläpidosta. Ongelma on erittäin tyypillinen Itä-Helsingin historiallisissa kohteissa ylipäätään.
Helsingin kunnallisvirkamiesliiton luovuttua Stansvikin alueen operoinnista sen isojen kunnostustarpeiden ja resurssipulan vuoksi alue on muodostunut jälleen yhdeksi kiistakapulaksi kaupungin kaavakeskusteluissa. Sen suojelemiseksi onkin siksi noussut enenevissä määrin joukkovoimaa. Tähän joukkoon on liittynyt myös sitä varten aikoinaan perustettu Pro Stansvik, ja mittelössä on saatu selkeitä osavoittoja, kun uusia tutkimuksia on käynnistetty ja moni kaavaehdotus kaatunut.
– Ilman vastarintaa kaikki tämä keskustelu olisi jo myöhäistä. Kaupunki haluaisi rakennuskiimassaan laajentaa Kruunuvuorenrantaa Stansvikin kallioille asti, ja välillä minusta on tuntunut, että edes vihreät eivät ole kovinkaan vihreitä kaiken tämän gryndaustrendin seassa. Helsingin pitää muodostaa luontosuhteensa uudelleen. Jos rakennamme kaiken tukkoon, niin muutaman vuosikymmenen päästä taas itkemme, että mitä oikein menimme tekemään.
