Yli 170 000 asukkaan Itä-Helsingistä tuotetaan liian vähän syvälle sukeltavaa paikallisjournalismia. Se on syy, miksi mediamme on olemassa, kirjoittaa päätoimittaja Jenna Lehtonen.

Taas se tapahtui. Mediatalo teki jutun Itä-Helsingistä käymättä paikan päällä. Havaintoni ei ole poikkeuksellinen, sillä törmään toistuvasti aluetta käsitteleviin juttuihin, joiden kuvituksen eteen ei ole täytynyt nostaa pyllyä penkiltä. Viime vuonna hörppäsin aamukahvit väärään kurkkuun, kun törmäsin tuoreen tekstin yhteydessä arkistokuvaan vuodelta 1999. Siitä päätellen on kulunut yli 20 vuotta siitä, kun mediaväki viimeksi jalkautui katvealueelle Jollaksen Tonttuvuoreen.

Mutta oliko ennen kaikki paremmin? Iskekää tikulla silmään. Vuonna 1996 Helsingin Sanomissa julkaistiin juttusarja, jossa pureuduttiin siihen, onko ulkomaalaisten elämä lähiössä onnellista. Vastatakseen tähän kysymykseen, toimittaja Ilkka Jauhiainen muutti Tarkk'ampujankadulta Helsingin kaupungin vuokra-asuntoon Vesalaan kahdeksi viikoksi.

Muukalainen lähiössä -nimisen juttusarjan ensimmäisessä osassa lukijoille kerrottiin, että rappukäytävässä asuu Jokisten, Lindströmien ja Holopaisten lisäksi Abuja, Workuja, Osmaneita ja Secicsejä. ”Yksinkertaisin tapa tavata täällä ulkomaalaisia on mennä naapurilähiön, Kontulan, ostoskeskukseen”, Jauhiainen kirjoitti.

Samaan paikkaan minäkin päädyin lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun hyppäsin Unioninkadulta tilataksiin Ilta-Sanomien toimittajan ja Kauniit ja rohkeat -ohjelman näyttelijätähtien kanssa. Saippuasarjan väelle haluttiin esitellä karua lähiöelämää. Se ei ollut minun ideani. Minä vain kuvasin sen jutun.

Mielikuvien vanki

Itä-Helsinkiä on pällistelty sanomalehtien sivuilla jo vuosikymmenten ajan. Kun tänne jalkaudutaan keskustan lasikuutiosta tai Pasilan konttorista, päädytään yleensä joko Kontulan tai Puotinharjun ostarille. Jos oikein panostetaan, matkustetaan Tallinnanaukiolle tai Meri-Rastilaan. Ääni annetaan ensimmäiselle vastaantulijalle, joka sopii ennalta päätettyyn klikkiotsikkoon. Juttu käsittelee joko Itä-Helsingin nuoria, päihteitä, väkivaltaa, ilkivaltaa tai maahanmuuttajia. Mielellään näitä kaikkia kimpassa. Pääkuvassa tatuoitu lähiöasukas polttaa tupakkaa kerrostalon edustalla ja näyttää mahdollisimman surkealta.

Vaikka Itä-Helsinki on vuosien varrella muuttunut, mielikuvat alueesta elävät kuin ennen vanhaan. Kaupunkisuunnitteluviraston 2010-luvulla teettämän kyselyn mukaan löytyy edelleen ihmisiä, joille itäinen Helsinki edustaa ”liian sivussa” olevaa kaukaista paikkaa, joka ei ole imagoltaan houkutteleva. Kukas sen sanoikaan, että voimakkaimmat stereotypiat koskevat itselle vieraampia alueita? Odotan päivää, jolloin toimittajat löytävät kartalta Marjaniemen, Karhusaaren ja Tammisalon.

Toisin kuin Kallio, Itä-Helsinki ei ole journalistikeskittymä, kuten Journalisti-lehti viime vuonna kertoi. Välillä tuntuukin siltä, että Itä-Helsingistä tuotetaan enemmän graduja ja opinnäytetöitä kuin lehtijuttuja. Muutaman vuoden takaisessa Pauliina Grymin opinnäytetyössä kirjoitetaan: ”Paikallisuutisia meille kirjoittaa siis ulkopaikkakuntalaisten joukko. Tämä saattaa aiheuttaa haasteita hahmottaa asioiden mittasuhteita ja yksittäisten tapausten merkityksiä.”

Mainos:

En perustanut paikallismediaa Itä-Helsinkiin toistaakseni papukaijan tavoin sitä, minkä kaikki jo tietävät. Perustin paikallismedian näyttääkseni, mikä kaikki jää kertomatta. Yli 170 000 asukkaan Itä-Helsinki ansaitsee toimituksen, joka tuntee alueen sekä kuvia, jotka on otettu tänään eikä 1990-luvulla. Sellaisia toimituksia ei perusta ulkopaikkakuntalainen, vaan itähelsinkiläinen.